Ruustinna kiirehti estämään:
— Istukaa emäntä, sieltä kohta tulee kahvia.
— Ei olisi lukua. Kotiinkin pitäisi kiirehtiä, puhelee emäntä, ilmeisesti tällä kertaa tarkoittaen sitä mitä sanookin.
— Istukaa nyt kuitenkin, pyytää ruustinna painaen emäntää ystävällisesti uudestaan sohvankulmaan. Ilman suurempaa vastustusta vieras mukautuukin. Vedettyään tuolin hyvin lähelle istahtaa ruustinna siihen ja virkahtaa lämpöisen osanottavasti:
— Me saamme murheitakin tässä maailmassa. Mutta Jumalalta ne tulevat.
Suurperän emäntä huokasi ja silmä livisti hätäisesti ruustinnan kasvojen ohi. Hän virkahti:
— Se elämä on sellaista… Vanhemmilla on aina surua lapsista, vaikka ei niitä ole montakaan.
— Niin.
— Ja se on niin kovin siivo tämä meidän poika, ja nyt piti tulla tällainen.
Ruustinna oli huomaavinaan, että nyt ilmestyi kyynel silmäkulmaan. Mutta hän ei voinut vieläkään suoraan kysyä, mikä tässä ikävässä asiassa oli totta. Aivan kuin aavistaen ruustinnan ajatukset jatkoi emäntä: