— Tiedän.
— Ei meidänlaisille tiloille ole tulijoista puutetta.
— Ei suinkaan.
— Varsinkaan köyhistä.
Lissu sävähti punaiseksi. Heidän silmänsä iskivät vastakkain,
— Miksi sitten tulitte?
Lissun ääni vapisi ylpeästä suuttumuksesta.
— Tulinpahan.
Ruustinna tuli sisään ja silmäili vastakkain seisovia naisia. Saattoi heti huomata, ettei ollut syntymässä sovinto, vaan ikuinen ero. Ruustinna ei kuitenkaan puhunut mitään, kävelihän vain toiselle puolen salia suoristaakseen muuatta pöytäliinaa. Samalla lähti Lissu salista posket hehkuvina. Kun ruustinna kääntyi, tapasi hän Suurperän emännän yksin seisomassa.
— Taidan minäkin lähteä tästä, sanoi emäntä, nähtävästi suuremmassa sisällisessä tuskassa kuin mitä olisi halunnut muille ilmaista. Keltainen, kuihtunut poskipää oli saanut rusoa, ja ylähuuli vavahteli niin, että keltainen, hammas pyrki näkymään.