Hän viittasi Ylisen taloa kohti. Toiset ymmärsivät kohta. Kylän suurin keisarinystävä oli äijä Ylinen. Hän toi mielipiteensä esiin joka tilaisuudessa missä vain puheeksi sattui. Äijä oli suorastaan kiihkeä oman kansallisuutensa vihollinen. Se johtui taas siitä, että hän vihasi kaikkia, herroja, talollisia, mökkiläisiä, työläisiä, mutta erikoisesti pitäjän johtomiehiä, hän kun oli itse joutunut syrjään kunnalliskomennosta.
— Siitä nyt ei suuria, sanoi Pyydysmäki välinpitämättömästi.
— Hjaa! Mutta hän vaikuttaa paljon. Eikä hän ole yksin, intti Pettersson. — Tämänkin kylän ihmisistä on ainakin 90 prosenttia hänen kannallaan. Monet epäilevät salassa teitä molempia — hän osoitti Pyydysmäkeä ja Lintumäkeä — enemmän kuin Pobedonostsevia. Mutta te ette tunne heitä! Ne ovat salakavalia. Teidän edessänne rippipuvussa — vanhurskaita kälmejä.
— Eiköhän mestari nyt liioittele, epäili Lintumäki hymyillen.
— En minä luule hänen liioittelevan, totesi Pyydysmäki vakavampana.
Pettersson yhä vilkastui:
— Minä en liioittele vähääkään. Mutta eihän konnuus kaikilla ole edes pirullista ilkeyttä, se on vielä häpeällisempää, se on tyhmyyttä. Tällä se on viekasta pirullisuutta — hän viittasi taas Yliseen — mutta monella muulla tyhmyyttä. Ne luulevat, että jos keisari vain ottaisi vallan pois Suomen herroilta, niin Jumalakin antaisi paremmat vuodet, siunaisi laiskuuden, ilkimielisyyden ja juonittelun. Niin ne luulevat, uskokaa pois.
— Niin, mutta tässä nyt olikin puhe siitä historian kohtalosta, että miksi Suomen täytyy olla kytkettynä Venäjän valtaistuimeen. Ja pohjimmaltaanhan sellainen johtuu kansan valistumattomuudesta. — Sillä jos me kaikin olisimme oikein isänmaallisesti valistuneita — Pyydysmäki kohotti nyrkkinsä — niin jumalauta! — rokonarpinen ja kupansyömä ryssä ei saisi hallita meitä!
— Niinpä niin, yritti räätälimestari. Mutta Lintumäki huusi hieman kovemmin ja sai sananvuoron:
— Meillä on kohta kaksisataatuhatta harjoitettua sotamiestä!