Muutamaa päivää myöhemmin levisi tieto keisari Aleksanteri kolmannen kuolemasta.
Pyydysmäkeläisetkin olivat siihen aikaan ikäänkuin huumeessa. Oli vuoden rumimmat säät. Palvelijat viettivät vapaaviikkoja. Lukemattomia juttuja kiersi talosta taloon, mökistä mökkiin. Ihmisten kädet tuskin olisivat pystyneetkään työhön. Oli tapahtunut jotain tavatonta, elämänperustukset tuntuivat horjuvan.
Keisari oli kuollut!.
Kirkonkellot soivat koko maassa. Kaikkialla kuulutettiin lakkaamatta sanomaa: keisari on kuollut!
Alamaisten rinnoissa alkoi yleisen säikähdyksen hieman hellitettyä heti risteillä kysymys: oliko se hyvä vai paha?
Uusi hallitsija oli astunut entisen sijaan — ainakin niin otaksuttiin. Kysymys kiiri ilmassa, askarteli lukemattomissa aivoissa, purkautui sanoiksi: vahvistaako uusi keisari Suomen perustuslait?
Ellei — mitä sitten seuraa?
Mökkiläisissä, vieläpä talollisissakin oli suuri osa niitä, joista koko perustuslakikysymys tuntui käsittämättömältä kuin uskonnollinen arvoitus. He eivät osanneet itsellensä ollenkaan selittää, olisiko asia ollut hyvä niin vai näin. Kaikkia jännitti sen lisäksi kysymyksen yhteyteen liittyvä salaperäisyys: mitä tapahtuu Venäjällä, mitä tulee tapahtumaan Suomessa?
Niissä, jotka asian painavuuden jotenkin tajusivat, kasvoi epäilys ja pelko hetki hetkeltä. Keisari oli kuollut Livadiassa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli mennyt sinne ylimääräisellä junalla. Mutta häneen ei ollut enää maassa täyttä luottamusta. Koko maan kohtalo riippui nyt kuitenkin hänestä, hänen miehuudestaan. Häntä ympäröi lisäksi kiihoittunut, vihamielinen Venäjä. Kaiken sen johdosta mitä tiedettiin niistä, jotka valvoivat keisarivainajan kuolinvuoteen ympärillä ja joiden vastarinta Suomen edustajan täytyi murtaa, näytti tehtävä ylivoimaiselta. Käsitys valtaistuimen perillisestä oli yhä huonontunut. Hänestä oli nyt Suomessa yleisimpänä kuva, joka ei suuresti eronnut tanssinukesta. Mikä ohjaisi tätä heikkoa nuorukaista, kun keisari Aleksanteri kolmas oli Suomen perustuslakien säilyttämisen puolesta saanut panna liikkeelle koko tunnetun tarmonsa?
Ne, jotka toivoivat, ettei perustuslakeja vahvistettaisi, kuiskailivat salassa keskenään, mutta eivät uskaltaneet julkisuudessa hiiskahtaakaan. Niitä ei ollut kuitenkaan aivan monta täällä Pyydysmäellä — lopultakaan, vaikka Pettersson niin luuli. Yksi varma oli kuitenkin Ylisen äijä. Hän oli pukeutunut teeskentelijän naamariin, iski ja räpytti tervettä silmäänsä hokien, että kun vain "Hänen majesteettinsa, uusi keisari, katsoisi armollisesti Suomen kansan puoleen" ja antaisi sen pitää "lakinsa ja laitoksensa". Hän luki tätä rukoustaan aamulla meijerillä ja miesjoukossa Kylä-Pyydysmäen pihalla ja kävi sanomassa sen myöskin naapurinsa Erkki Pyydysmäen tuvassa. Miniä, Ylisen emäntä sattui samalla olemaan Pyydysmäen tuvassa, kun äijä jutteli. Äijän mentyä miniä kuiskasi naapurin emännälle: