— Niin mutta — ne kirjoittavat "Saarijärvellä ja Viitasaarella", kesälomalla ja täydellä palkalla! ivaili Länsipää.
— Nouseehan sielläkin nuoria, jotka tarvitsevat tukea.
— En tiedä, enkä välitä. Minusta te nuoret panette vain liian paljon painoa kaunokirjallisuuteen. En minä sen arvoa kiellä, siitähän se kansalliskirjallisuuden kasvu ja viljelys saa alkunsa. Mutta yhteiskunta, työväenkysymys, köyhäin asiat, ne kaikki jäävät teiltäkin sivuun. Katsohan, mikä taistelu Saksassa riehuu sosialistien ja Bismarckin välillä! Siinä on elämäntuntua.
— Onhan täälläkin.
— Onhan täälläkin — joku suutari! Mutta kun te kerran olette "nuoria", sinäkin, saisi olla enemmän huutoa ja riitaa. Minä, minä pysyn "vanhana" kieliasian vuoksi.
Oikaisten vartalonsa suoraksi hän jatkoi:
— Se riittää minulle elämäntyöksi. Siinä on vielä yhdelle miehelle, vaikka te "nuoret" luulette, että kieliasia on mennyt ohi polttopisteensä. On siinä. Minä kirjoitan siitä toistaiseksi vielä miltei joka päivä. Minä luulen, että lopulta antaudunkin kokonaan sanomalehtityöhön. Mutta kuulehan, Iiska, vippaa minulle kymppi.
Iiska joutui hieman hämille. Pyyntöä hän oli kyllä arvannut odottaa, mutta sittenkin se pirskahti esiin vastenmielisesti yllättävänä.
— Minulla on niin vähän, hän empi.
— Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan. Sullahan on täällä isäsi!