O Herra, siunaa Suomen maamme Runsailla taivaan lahjoilla, Ett' ahkeralla työllä saamme Ain' elämämme tarpeita! Suo lastenlastemmekin siitä Sun laupeudestas vielä kiittää!
Sadoissa maan kirkoissa vannoi Suomen kansa jo sinä yönä vapaaehtoiset uskollisuudenvalansa uudelle keisari-suuriruhtinaalle, jonka käteen kaitselmus oli laskenut tämän orvon ja voimakeinoista avuttoman kansan kohtalon. Levottomuus ja pelko, joka poistuneen hallitsijan viimeisinä elinvuosina oli pitänyt kansan mieliä jännityksessä, oli hetkessä kuin tuuleen puhallettu. Kansan herkkäuskoinen mieli näki uuden hallitsijan valassa lakiensa ja olemassaolonsa kaikkivallan määräämän puolustajan, olemassaolonsa ja ryssän uhkaaman elämänsä ainoan turvan.
Sellaista jännitystä ei Suomen kansansielu ollut vielä milloinkaan hallitsijavaihdoksen aikana kokenut.
Pimeän syysyön rapakossa, johon kuu toisinaan pilvenraosta loi hieman valaistusta, vaelsi seurakunta kirkolta. Mutta mielialan kiusallinen jännitys oli lauennut ja rauha vallitsi sydämissä.
III OSA
I.
Kirjoitettiin jo vuosiluku 1898.
Oli taas kesä. Ylisen äijä eli vielä ja eräänä päivänä tuli takamailta kantaen selässään karahkakimppua. Äijä on viime aikoina aika lailla vanhentunut. Sokean silmän ontelo on käynyt vastenmielisemmäksi ja terveen silmän naskutus vihaisemmaksi. Vanhetessaan sanoo äijä lähestyneensä Jumalaa, mutta hänen miniänsä Ylisen emäntä sitä vahvasti epäilee.
Äijä on siis jo harmaa, koukkuun käpristynyt, jalka kuitenkin vaihtuu toisen edelle aika ketterästi. Karahkakimppu pysyy selässä, kun on sidottu pienellä nuoranpalalla, ja seuraa kantajaansa. Äijällä on, näet eläkemaita. Täytyy pitää huolta niiden aidoista, kun ei Heiska kuitenkaan… ei vaikka koko kylän karja tulisi ohrapeltoonkin, sanoo äijä. Ja muutenkin tarvitsee karahkoita. Vanhana toimellisena talollisena, joka aikoinaan on käynyt miehen reiästä, pitää hänen yhä vielä vanhanakin kaikkea sellaista varata. Eikä mies saa tulla metsästä tuomatta jotain, tulla kahta kättä heittäen, talollinen. Se kuuluu luontoon. Entisestäänkin on hänellä aitan alla vanhoja, kuivaneita kuusinäreitä, karahkoita, halkomattomiakin. Niitä ei ole tarvinnut käyttää. Mutta jos nyt tarvittaisiin, pitää tuoda kotiin tuoreita. Eikä hän näitä anna kenellekään, ei Heikillekään. Pitäneekö panna kuoppaan, jotteivät varasta, rengit ja Heiskakin. Nämä ovat omia. Hän on aina ollut tiukka ja vihainen metsävarkaille. Hänen maaltaan ei ole kukaan saanut ottaa karahkaakaan, jos äijä on sellaisen tietoonsa saanut, pois on omansa hakenut.
Hän tulee suuria pieksujaan vetäen ja tietä tomottaen, pölyävää kylätietä, mälliä purren, hikoillen ja ähkien. Vihdoin hän saapuu siihen meijerin ja Penttilän väliselle aukealle. Siihen on, pienelle mäkikummulle rakennettu uusi nuorisoseuran talo. Se on tehty vanhasta riihestä. Taloa parhaillaan valmistellaan. Sieltä kuuluu nakutusta ja muuta työn ääntä. Rakennuspaikalta tulee samassa äijän eteen tielle Penttilän nuori isäntä, Jussi, Pyydysmäen poikia. Äijä ojentaa sormensa taloa kohti: