Kirkko oli kynttilöillä kirkkaasti valaistu. Tuossa käy Pyydysmäki emäntineen ja tyttärineen. Siinä samassa ryhmässä Hermanni Luhtasenneva emäntineen ja opettaja Lintumäki emäntineen ja vähän jälempänä Heikki Ylinen emäntineen, mutta äijää ei näy. Niin tunkeilee siinä väkeä jokaiselta pitäjän kulmalta ja sijoittuu penkkeihin. Lyhyessä hetkessä ovatkin istuimet käytetyt ja käytävät alkavat täyttyä. Rovasti nousee saarnatuoliin. Kaunis, valkeahapsinen pää kohoaa yli saarnatuolin laidan. Sadat silmäparit tähtäävät hartaina ja uteliaina.
Aivan vaatimattomasti ja yksinkertaisesti kehoittaa hän kiittämään Jumalaa, joka johdattaa ihmisten mielet kuin vesiojat…
Sitten julistaa hän tiedoksi, että armollinen hallitsija, Venäjän keisari, Suomen Suuriruhtinas Nikolai toinen on Livadiassa vahvistanut Suomen perustuslait ja Suomelle vakuutetut erioikeudet, luvaten pitää ne muuttamattomina voimassa ja vaikutuksessa.
Ja kun pappivanhus sen jälkeen luki tilaisuuteen sopivan kiitosrukouksen, alkoi kirkossa kuulua, aluksi hiljaisia, mutta sitten yhä paisuvia liikutusääniä. Kun naisten pingoitettu ja jännittynyt mieliala siten pääsi purkautumisen alkuun, nousi liikutus hyrskeeksi, joka aaltomaisena vyöryi yli kirkon.
Valkohapsinen vanhus siellä ylhäällä joutui siinä määrin saman aallon valtaan, että toimitus hetkiseksi pysähtyi…
Virsitaululla oli numero 399.
Urut alkoivat soida. Nuoren kanttorin kirkas tenori johti:
O Herra, siunaa ruhtinaamme, Suo henkes hälle ylhäältä; Hallitse myöskin säädyt maamme, Sun viisautes hengellä, Ett' olis aina neuvoissansa Yks mieli, rakkaus, rauha kanssa.
Laulu sai valtavan voiman, joka paisui yhä:
O Herra, siunaa Suomen kansa, Suo sille runsas armosi, Se kaikiss' että vaiheissansa Sun oma kansas olisi! Suo uskollisuus, vakuus meille, Menestys elämämme teille!