Niinä aikoina kohdisti Erkki koko harvinaisen miehisen tarmonsa taloudelliseen toimintaan. Saatuaan taloutensa vakavalle pohjalle alkoi hän kiinnittää huomionsa kunnallisiin, jopa sanomalehtien lukijana valtiollisiinkin ja valistuksellisiin asioihin. Kun Penttilän herastuomari vanhuuttaan erosi kihlakunnan lautakunnasta, asetettiin Erkki tilalle. Näin tuli hän eri teitä vedetyksi julkiseen elämään.
Juuri näihin aikoihin sattui kansallisen heräämyksen aaltoliike kulkemaan yli paikkakunnan, ja Erkki Pyydysmäki joutui sen vaikutuspiiriin. Vääryys, jota ruotsalaisuuden ylivalta Suomen virastoissa ja kouluissa merkitsi, oli vaurastuvan talonpojan silmissä niin räikeä, että hän niihin aikoihin olisi tuntenut olevansa valmis mihin tahansa kukistaakseen sen. Asia kävi siitä yhä pahemmaksi, että mitä enemmän asiaan syventyi, sitä räikeämmältä vääryys näytti. Talonpojan voimilla ja keinoilla ei kuitenkaan voinut tehdä mitään. Näitä asioita miettiessä palautui hänen mieleensä usein sama tunnelma kuin aikaisemmin ajatellessa Pyydysmäen raiskattujen ja laiminlyötyjen maiden viljelyskuntoon saattamista. Silloinkin tuli joka käänteessä tietämättömyyden voima vastukseksi. Se oli nyt kokemuksen ja työn raskaassa koulussa voitettu. Maat kasvoivat. Mutta nähdessään tämän ruotsalaisuuden vallan ja suomalaisen kansan oman kykenemättömyyden auttaa itseään talonpoikainen mies voimattomuudentunnossaan katkeroitui. Oma tieto ei riittänyt mihinkään, ja pojista sai kauan odottaa taistelumiehiä, jos niitä koulutiellekin pani. Erkki Pyydysmäen ainoa koulumestari oli ollut herastuomari. Keskusteluissa oli selvitelty ajan valtiollisia ja valistuskysymyksiä. Oli hankittu myöskin joku määrä näitä asioita valaisevia kirjoja.
Niin sai mies oppineeksi kansallistajunnan aakkoset. Selvimpänä kohosi hänen tajunnastaan jonkinlainen kirkastettu talonpoikais-ihanne suomalaisen kansallisuuden varsinaisena edustajana. Virkamiehet ja kauppiaat olivat jo jotenkin sekaantuneita, niissä oli tottumustensa, käytöksensä, elämänkäsityksensä ja mielitekojensa puolesta jo ruotsalaista herrasvaikutusta. Työväki oli suomalaista. Suurin osa torppareita ja mökkiläisiä elikin niin lähellä tilallista talonpoikaa, ettei siinä ollut välillä mitään selvää rajaa. Erkki vihasi säätyraja-aitoja. Kansalliseltakin kannalta katsoen ne piti hävittää.
Nykyään oli Pyydysmäki raitis, oli ollut jo monta vuotta. Mutta aikaisemmin, kun hänkin vielä otti naukun pitäjän miesten seurassa, saattoi se vaikuttaa sen, että hänen sisällinen talonpoikaisylpeytensä pääsi purkautumaan. Sellaisissa tapauksissa voi hän kyllä sanoa pitäjän nimismiehelle, joka oli jotain vanhaa aatelisperua ja ylenmäärin sukuylpeä:
— Kaikki talonpojat ovat aatelismiehiä niin kuin sinäkin!
Silloin nimismies loukkaantui ja alkoi tuhista. Hän saattoi vetäytyä jonnekin syrjään valittamaan vähemmän äksylle ryyppytoverille lautamies Pyydysmäen hävytöntä talonpoikaisylpeyttä. Pyydysmäki vuorostaan nauroi kohtausta jollekin toiselle kiihtynein mielin kertoen:
— Niillä tuollaisilla pikkuherroilla on niin naurettavan väärä käsitys nykyaikaisesta maailmanjärjestyksestä ja suomalaisen talonpojan arvosta. Niille täytyy sanoa hieman loukkaavasti ennen kuin ne huomaavat. Pitää loukata niin kuin hekin loukkaavat.
Siten hänestä tuli ympäristönsä johtaja, mistä syystä hänet laitettiin valtiopäivillekin.
* * * * *
Vain vanhimman pojistaan, tämän Iiskan, oli hän toimittanut koulutielle. Hänestä piti tulla puhtaasti suomalainen virkamies. Poika oli aikaisimmasta nuoruudestaan saakka tottunut nöyryyteen isää kohtaan. Äidin ja pojan välillä tämä suhde muodostuikin aivan itsestään luonnolliseksi. Sillä äiti oli niitä ihmisiä, jotka vielä senkin jälkeen, kun jo ovat lakanneet rintamaidollaan elättämästä poikia, säilyttävät valtansa lapsiin siinä määrin, että villimmätkin pojat aivan kuin luonnon pakosta noudattavat heidän tahtoaan. Isä oli ollut ankarampi ja vaativampi, varsinkin ensimmäisten lasten kasvattajana; myöhemmin oli hän huomattavasti hellittänyt ohjaksia. Tässä Iiskassa oli sikeytynyt isän tahtoa vastustava halu siitä huolimatta, että sitä ei juuri milloinkaan, varsinkaan lapsena, saanut näyttää. Tämä taipumus oli elänyt salassa sitä elinvoimaisempana, imien uhmaa juuri salaisuudestaan. Suhde ei ollut oikeastaan vihamielinen, usein se voi olla varsin avomielinenkin. Se oli pikemmin vierastava, hiukan eristävä, hieman eri suuntiin vetävä.