Ensimmäinen Iiskaa koskeva syvempi erimielisyys vanhempain välillä sattui silloin, kun oli ratkaistava minkä uran hän yliopistoon tultuaan valitsisi. Isä olisi halunnut pojasta mieluummin lakimiestä saadakseen antaa isänmaalle yhden puhtaasti suomalaisen virkamiehen. Mutta äiti ajoi pappisuran asiaa. Äidille tulivat avuksi pojan luonteenominaisuudet. Nehän vetivät jonkun verran runolliseen haaveiluun muistuttaen samalla papillisista taipumuksista. Äidin tahto voitti.
Pojalla itsellään ei siihen aikaan ollut aavistustakaan mistään "urasta". Lyseon penkkejä hieroessaan oli hän ajatellut vain kaikkea muuta, eläen päivän kerrallaan, ilman mitään tulevaisuuden suunnitelmia. Kun niitä myöhemmin ilmestyi näköpiiriin, ajatteli hän vain ylioppilaselämää ja sen iloja. Mitä sitten seuraisi, sen saisi vastaisuus ratkaista. Hän valitsi vastustelematta pappisuran.
Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki kuului valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vanhoihin. Suometar oli 15 vuotta ollut hänen raamattunsa ja Penttilän herastuomari hänen profeettansa. Yhdessä asiassa Penttilän vaikutus kuitenkin jäi heikoksi: Erkki Pyydysmäessä ilmeni aina hienoinen vastenmielisyys pappeja kohtaan. Hän kyllä kävi kirkossa ja täytti kaikki vaatimukset, mutta ei päässyt luonnostaan mihinkään. Papeista puhuttaessa hän usein laski huumorinsa valloilleen ja näki mielellään naurajat puolellaan. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle, että pojasta tulee jumalankieltäjä tahi vaikkapa vapaakirkollinen tai jotain muuta sellaista sekavaa, joka poikkeaa säännöllisestä, hyvästä arvokkuudesta, olisi hän hyvin luultavasti nostanut myrskyn.
Kun nuori ylioppilas nyt oli viime syksystä saakka ollut Helsingissä, oli kotoisten suunnitelmien taivaalle alkanut kuitenkin nousta hieman pilviä. Iiska oli ruvennut tuntemaan omituista henkistä vetoa nuoriin. Tämä oli saanut alkunsa aivan pienestä ja vaatimattomasta kosketuksesta: hän oli kirjoittanut muutamia novellikokeita ja tarjonnut ne nuorten lehdissä julaistaviksi. Ne olivat herättäneet hieman toiveitakin ja saattaneet tekijän muutamien kirjailijanuorukaisten tuttavuuteen. Niissä piireissä eivät kirkolliset ja papilliset harrastukset olleet siihen aikaan aivan korkeassa kurssissa. Seuraus oli, että Iiska Pyydysmäelläkin oli jo ollut hetkiä, jolloin hänen oli vaikea tunnustautua teologiksi. Ennen ei hän ollut huomannut siinä mitään vaikeutta. Päinvastoin oli, varsinkin syksyllä, mieluistakin ilmaista tällä tavoin, että on niin vakava ja määrätty elämänsuunnitelma.
Nyt oli tämä kirjallinen harrastelu käynyt uhkaavaksi. Ensin se tuntui viihtyvän aika hyvin yksissä teologisten opintojen kera. Mutta sitten rupesi sydän pitämään novellisepän puolta ja hieman vieromaan kuivakiskoisia kirkkoisiä. Olihan niilläkin tosin määrätyt luonteenominaisuutensa, joihin kirjallisen teologin nuori mieli saattoi kiintyä. Edustihan heidänkin ajattelunsa erikoistapauksissa runoutta, jossa etsijä löysi monta mielenkiintoista vivahdusta. Mutta kun näitä havaintoja joutui arvioimaan totuutena, jonka perustukselle oli laskettava se julistus, minkä levittäminen oli tuleva elämäntehtäväksi, pyrki toisinaan nousemaan hiki.
Tällöin henkisesti heräilevä ylioppilas asetteli mielellään rinnakkain runouden ja kirkkoisät. Mieleen nousi vertaileva, ajan ilmassa liikkuva rinnastus: tässä kukoistava, elinvoimaa uhkuva verevä nuori tyttönen, joka hymyilee joka asenteessa, tuossa vanha kuihtunut luostarisetä, jonka silmäniskun ainoana ymmärrettävänä vivahduksena oli elämänviha. Tässä tilassa täytyi nuoren miehen kevättalvella usein tunnustaa itselleen, että hän oli vahvasti rakastunut novelliin ja kyllästynyt kirkkoisiin.
Niin alkoi ajatus askaroida runouden lumoavissa maailmoissa. Teologisten opintokirjojen rinnalle hänen pöydälleen ilmestyivät kaunokirjalliset ja estetiikkaa käsittelevät teokset. Kirkkoisät saivat oppia odottamaan. Nuori ylioppilas tutki maailmaa ja runoutta. Joskus kyllä vilahti mielessä kysymys, eikö koko papin urasta olisi luovuttava. Ratkaisulla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Nuori maalaisylioppilas nautti elämän uusista vaikutelmista ja harrasteli esteettisten ja kirjallisten mielikuvien keväisessä hurma-aallokossa. Hetken ylioppilastuttavuudet ja kirjalliset suhteet olivat sellaisinaan elämän tarkoituksena ja kunnianhimon päämääränä.
Tästä henkisen aherruksen ja keväisen luomisriemun keitaasta alkoi Iiskan sielussa pian nostaa päätään uudistaja. Se oli ennestään tuntematon ilmestys tämän maalais-ylioppilaan mielessä. Taiteellinen ja kirjallinen riemu ei enää silloin ollut pilvetön. Yhteiskunta ei enää pysynytkään vain romaanin ja teatterin kirjallistaiteellisia tehtäviä varten muovailuissa puitteissaan, vaan se ryntäsi tosi elämään, itse katsomoon. Siiloin näki läheltä. Paljastui yllättäviä, rikollisia, rumia, särkyneitä puolia. Siinä kirkui rinnan hirveä köyhyys, hätä ja tuska ylellisen rikkauden ja nautinnon ilojen kera. Siinä kilpailivat valhe ja totuus, petos ja rehellisyys, itsekkyys ja suurin uhrautuvaisuus.
Nuori ylioppilas sai ensi herätyksensä elämänkauneuden lumoista. Se aalto kantoi hänelle runollisen ajatuksen ja kynän käteen. Samalla tiellä kohtasi vihdoin myöskin todellisen elämän. Yhteiskunta, jonka nimeä hän ennen tuskin oli kuullut — ainakaan ei hän ollut siihen huomiota kiinnittänyt, — tuli vastaan arkipukimissa. Siellä, arkielämässä, oli kamalan ummehtunutta, ristiriitaista, vanhoillista. Ihmiset näyttivät puolisokeilta, eikä toisten itsekkyydellä, enempää kuin toisten kärsimyksellä, ollut mitään rajoja.
Iiska ei enää voinut nauttia siitä mitä omisti, ei edes siitä millaiseksi oman elämänsä ajatteli. Suuria palkkoja, kauppavoittoja, etuoikeuksia — kaikkia sellaisia tuntui tukevan aina jonkinlainen rikos, siveetön etuileminen.