Sellaiseksi rupesi elämä hahmoittumaan. Hänen kävellessään Helsingin katuja tahi pääsiäisen seudussa kotikylän kujia koskettivat vaikutukset kuin näytelmä teatterissa. Mikään maailmanparantaja ei hänen sielussaan voimia kokoillut eikä toimeensa valmistunut. Siellä heräili vain herkkävaistoinen, tunteva nuori mies, joka näissä kokemuksissa tunsi osaaottavan ihmisen sääliä tai taiteilijanäkemyksen riemua, joskus yhteiskunnallisen syntisyyden kirpeätä tuskaa.
Kaunokirjallinen tuotanto oli siihen aikaan nousukurssissa. Se oli monen mielestä ihaninta elämän työtä. Mutta siihen ei varmaankaan voisi antautua pappi, varsinkaan nuori, joka apulaisena joutuu esimiestensä johtavan käskyvallan alle. Kunhan ei olisi papillista esivaltaa. Kunpa voisi ja saisi saarnata niinkuin itse totuuden käsittää. Hän, Iiska Pyydysmäki, varmasti julistaisi saarnoillaan taistelua sanankuulijain ennakkoluuloja, vanhoillisuutta, taloudellista vääryyttä ja elämän rumuutta vastaan.
Nekös vuorostaan hyökkäisivät kimppuun! Eiväthän sanankuulijat, enempää kuin tuomiokapitulitkaan, salli puhuttavan muusta kuin anteeksi annetuista synneistä ja armosta, ihmisten omasta kelvottomuudesta ja avuttomuudesta. Silloin ei heille mikään vääryys ole kadotukseen vievä synti, vaan jokaiselle kristitylle Kristuksen kuolemassa varattu vapaus.
Miten uskaltaisi äidille ilmaista aikeen luopua teologiselta uralta? Se olisi hänelle uskonnolliseen vakaumukseen kohdistuva katkera pettymys. Isälle olisi se vain pelkkä kunniakysymys, hänen mielestään se osoittaisi vain huikentelevaisuutta. Sen lisäksi oli isä kevättalven kuluessa kiintynyt yhä lujemmin "vanhoihin". Vastenmielisyys "nuoriin" oli samassa suhteessa kasvanut. Hän ottaisi tämän asian varmasti politiikan kannalta. Hän oli talven kuluessa käynyt pari kertaa itse Yrjö-Koskisen ja jonkun kerran Meurmanin luona. Ja poika ei saattanut hymyttä karkoittaa mielestään sitä mielikuvaa, että isä oli näiltä käynneiltä palatessaan näyttänyt sellaiselle kuin olisi hän palannut jumalanpalveluksesta.
Uhma pyrki kuitenkin nousemaan. Eihän tässä ole valittavana elämänura isälle enempää kuin äidillekään, vaan hänelle, nuorelle ylioppilaalle, joka ei aio ruveta leipäpapiksi eikä kenenkään käskyläiseksi, vaan katkoa kahleet, joilla elämä yrittää vyötellä. Hän on valmis vanhempien hyväksi uhraamaan rakkauden, mutta ei luovuttamaan elämäänsä vanhempien ahtaille mielihaluille. Se olisi liian vähäpätöinen tarkoitus. Renki, joka henkisesti nukkuu kapalosta hautaan, tahi talonpoika, jolle akka ja talo ja pikku rikastuminen on elämän tärkein sisältö, ne sen voivat tehdä. Entäs isä? Eikö hänelle ollut suomalainen kansallisuus ja sen nostattaminen pyhä asia? Eikö isän talonpoikaisylpeys ollut saanut sisältöään tästä pyhästä asiasta? Mitähän näistä olisi Pyydysmäen vaarivainaja, isän isä sanonut! Isän Yrjö-Koskis- ja Meurman-palvontaa olisi se äijä varmaan pitänyt herrain häntyröimisenä, hullutuksena ja kuolemansyntinä. Mutta jos äijä nyt eläisi, siitäkö isä välittäisi mitä hän sanoisi! Varmaan hän nauraisi vasten naamaa ja sanoisi: näitä asioita ette te, isä kulta, ymmärrä.
Elämä on niin suuri ja laajenee yhä. Siinä paljastuu suunnattomat määrät laiminlyötyjä tehtäviä ja uusia tehtäviä, joiden tarvetta ei ole ikänä ennen tunnettu. Kuten esimerkiksi ajatuksenvapaus. Ihmiset ovat tässä maassa nukkuneet kauan. Suomalainen ajatus on uinunut kapalossaan. Ei se ole mitään vapautta tarvinnut, ainoastaan kääreitä, tuutijoita ja hoitelijoita. Mutta nyt se potkii kapalossaan. Se huutaa ja vaatii vapauttaan! Ja sitten yhteiskunnan köyhien asia. Köyhyyttä on pidetty Jumalan rangaistuksena ja rikkautta siunauksena. Mutta nyt sanoo eräs suutari, että köyhyys on rikos. Vanhat eivät sitä usko. Isä sanoo suutaria nihilistiksi — mutta poika luulee, että suutari on oikeassa.
Isä ja äiti eivät näistä asioista ajattele niinkuin hän, poika. Jos äiti ymmärtäisi, ettei Jumala mitenkään voi tahtoa sitä, että poika periä hänen uskonnollisen ajatuskuvansa, ja jos isä käsittäisi, että kansallisuusasiassa on hetken tärkein tehtävä nostaa köyhät puutteestaan ja julistaa ajatuksen vapautta ja ajattelemisen välttämättömyyttä, he varmasti käskisivät pojan jättää papin uran, jos hänen elämäntehtävänsä sitä vaatii.
Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä ei hän tietänyt. Ainakin hän kirjoittaisi ja puhuisi näistä uusista ajatuksistaan. Niissä muutamissa novelleissaan ja runokokeissaan, jotka hän oli kirjoittanut, oli hän tuntenut syvää luomisen riemua. Se kohosi huippukohtaansa silloin, kun sai lukea kirjoitelmansa lehdissä. Silloin tunsi suuren, arvokkaan elämän esimakua. Tunsi tekevänsä jotain, olevansa jotain.
Iiska Pyydysmäki oli jonkin verran tuttu Juhani Ahon, Kasimir Leinon ja Pekka Päivärinnan kanssa. Nuo nuoremmat olivat leppoisia, hyväntuulisia poikia, varsinkin ensinmainittu. Juhani Ahon nimi olikin jo noussut nuorten taistelutunnukseksi. Kumpaisellekin oli elämä tuulettamista, ikkunain aukomista, ainaista sotaa ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. Iiska oli saattanut olla mukana vain syrjäisenä, aluksi aivan huomaamattomana nuorena kuulijana, sitten oppilaana. Pari kertaa oli ujoa nuorukaista seuroissa mainittu teologina äänensävyllä, joka kutsui kunniasta aran nuoren veren poskille. Silloin hänessä heräsi pelko, että teologin nimi sulkee häneltä piankin kirjalliset piirit. Päivärinnan tuttavuus oli syntynyt isän välityksellä. Mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt. Ikäero oli liian suuri ja harrastukset erilaiset.
Kysymystä uran valinnassa helpotti jossain määrin se yleinen mielipide, että nuoren ylioppilaan pitää ensimmäisenä ylioppilasvuotena, lukujen hätyyttämättä, saada katsoa ympärilleen ja tutustua elämään semmoisenaan. Isä kyllä oli aluksi vaatinut heti käymään pontevasti lukuihin käsiksi. Mutta tultuaan itse talvella valtiopäiville osoitti hän aika pitkälle menevää mukautuvaisuutta. Oliko hän siihen saanut vaikutteita ulkoapäin, on tietymätöntä. Mutta terävällä huomiokyvyllään oli hän jo havainnut joukon omia puutteitaan. Hän oli tarkka seuraelämän mies. Ero herran ja talonpojan välillä kiusasi häntä entistä enemmän. Hän ei sietänyt loukkaantumatta sitä alentumisen vivahdusta, jolla eräät herrasmiehet kohtelivat niin häntä kuin muitakin talonpoikaisia edusmiehiä. Se kiihoitti häntä itsepintaisesti pukeutumaan haarniskaan talonpoikaisten tapojen ja tottumusten puolesta. Mehän olemme talonpoikia, talonpoikain säätyedustajia! Tulee olla ja pysyä talonpoikana puvultaan ja tavoiltaan. Hän teki niin ja huomasi aivan pian sen vaikuttavan suuriinkiin kuuluisuuksiin. Alentuvaisuuden nöyryyttävä vivahdus heikontui. Mutta voitto vei hänet siihen, että joutui seuraamaan toisten säätyveljien esiintymistä tarkan huomaavaisesti. Ivailuun taipuva luonne löysi sopivaa maaperää vaistoilleen. Erkki Pyydysmäki oli aina vihannut kiiltokaulusta, kun näki sen talonpojan kaulassa. Itse kääri hän kaulaansa mustan silkkihuivin ja luulotteli sen olevan parhaiten talonpojan säädynmukaisen. Villahuivi edusti arkimaisuutta, kiiltokaulus narrimaisuutta. Miksi? kysyi Iiska. No siksi, sanoi isä, mutta ei osannut selittää. Se oli vain hänen mielipiteensä ja sillä hyvä.