— Nooh, eihän niitä kunnallisriitoja aina pidä mielessään kantaa. Pitää joskus ne unohtaa ja pakista muusta, jutteli Pyydysmäki hyväntuulisena. — Tules, huusi hän samalla renkipojalle, joka jostain pistäysi pihaan. — Hae tälle hevoselle heiniä ja pane loimi selkään.
Alettiin astua tupaan.
— Eihän sitä, jatkoi Koivunoksa naljailua, tarvitsekaan aina kunnallisriitoja hihassaan kantaa, joutaa ne unohtaakin. Mutta kun tämä maisterikin on mennyt nuorten puolelle, niin se tahtoo pistää vihaksi.
— Onko? Pyydysmäki katsoi nauraen Pikkukoskeen, joka myöskin nauroi. Pyydysmäki sanoi:
— Meidän Iiskasta lie sen sijaan tullut "vanha".
— On, on! tiesi Koivunoksa innostuneena. — Se on järkiintynyt. Mutta eikö sunkin molemmat nämä kotopoikasi ole nuoria?
— Jumala paratkoon, ovat ne, luullakseni, totesi Pyydysmäki.
— Ja periaatteellisia nuoria, pisti nyt väliin Lintumäki.
— Kuinka sinä niin huonosti katsot poikiesi perään? nuhteli Koivunoksa.
— No en minä… en minä tahdo heitä pakottaa, itse he elämänsä elävät.