— Saattepa nähdä! intti rouva.
Pyydysmäessä alkoi herätä tulkinnan tarve. Hän virkahti:
— Pikemminkin… pikemminkin voisi ajatella sen ennustavan ruotsalaisuuden vallan sortumista, jos se nyt mitään ennustaa.
— Sitä se minustakin, jos mamma nyt tahtoo antaa tuollaiselle tapaukselle merkityksen.
Herra oli Pyydysmäeltä kotoisin oleva entinen kauppias Jaakkola. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Tämä ennustava rouva oli hänen toinen vaimonsa. Nyt harjoitti pariskunta pientä lihakauppaa Helsingin torilla ja tuli tyydyttävästi toimeen.
— On sillä tuollaisella merkitystä, väitti rouva kiihkeästi. — Minä vain pahoin pelkään, että se koskee suomalaisiinkin eikä vain ruotsalaisiin.
— Muijalla on hieman taipumusta puolustaa ruotsalaisia.
— No minä tahdon seisoa oikeuden puolella! huudahti rouva. — Mitä se sellainen on, että aina heitä panetellaan. Ne ovat meidänkin lihapöydässä aivan yhtä hyviä ostajia kuin ikänä suomalaiset.
— Lihakaupassa saattavat olla, myönsi Pyydysmäki, — mutta ne sortavat suomalaisia ja menettelevät ryssää kohtaan tyhmässä ylpeydessään niin röyhkeästi, että ryssä kiihtyy ja vihastuu nielemään meidät kaikki.
Rouvan lihakas leukarivi, jonka kolmas kerros pullistui vahvasti esiin, kun sen omistaja kiihtyneessä mielentilassa painoi sitä rintaansa vasten, esiintyi nyt koko komeudessaan. Mutta tällä kertaa rouva tuskin ajatteli lihavuutensa pukevaa puolta. Hänen luontainen taisteluhalunsa oli kiihtymässä, eikä hän saattanut havaita olevan mitään erityistä vaikenemisen syytä. Itsehän hän oli perustanut lihakauppansa ja ottanut tämän miehekseen siihen, pikemmin vain apurin virkaan. Eikä rouva koskaan aikonutkaan salata sitä käsitystään, että mies oli hänen apunsa, ajurinsa ja näin juhlapäivinä kynkkämiehensä. Kaikki, mikä koski kauppaa ja yleisiä asioita, siinä oli mies vain juttutoveri.