— Niin, mutta kaupassapa ihmisten luonne tulee ilmi, selitti rouva kovalla äänellä, niin että ympärillä kulkevat kiinnittivät siihen jo huomiota. — Erittäin torikaupassa. Minä näen läpi jokaisen ostajan.
— Epäilemättä!
Pyydysmäki naurahti sellaisen pienen kiekauksen, jonka Jaakkola tunsi hyvin vanhoilta ajoilta ja jonka kotikylässä tiedettiin merkitsevän syvintä ivaa. Mutta helsinkiläinen torikauppiatar ei siitä tietänyt mitään. Hän jatkoi vain:
— Ja moni ruotsalainen rouva on siivompi ostaja kuin moni suomalainen, joka ei olekaan paljon mitään muuta.
Pyydysmäen äänessä oli sama leikkisän ivallinen sävy, kun hän vastasi kysyen:
— Rouva taitaa puhua myöskin ruotsia?
— Tottahan nyt toki. Mitäs siitä tulisi Helsingin torilla jos ei osaisi. Kaikki paremmat ostajat puhuvat ruotsia.
— Me suomalaiset olemme virastoissa yhtä avuttomia ja yhtä vaivaloisia vastuksia kun torillakin.
— Minä en ole virastoissa paljoa ollut, nauroi rouva. — Mutta kun menen, niin minä puhun aina ruotsia. Ja kaikki käy niin sievästi. Minä en ymmärrä ollenkaan, miksi siitä niin paljon riidellään. Puhuttakoon ruotsia tahi suomea, sama minusta. Ja jos ei joku osaa ruotsia, pankoon asialleen sellaisen joka osaa. Sillähän siitä pääsee.
He sekaantuivat nyt suurempaan ryhmään, ja keskustelu häiriytyi. Pyydysmäen kasvoilla liikkui vielä äskeisen keskustelun aiheuttama ivallinen väri. Rouvan kasvoilla oli tuima taistelunsävy. Saattoi helposti havaita, että sieltä yritti yhtämittaa rynnätä esiin parvi taistelunhaluisia ajatuksia ja sanoja, mutta voimakas ähkiminen ehkäisi niiden pääsyä ilmoille. Jaakkola oli juuri sytyttänyt uuden pyhäsikarin, talutti rouvaa nuhteettomasti, hoiteli samalla kädellä keppiä ja sikaria, availlen uneksivia silmiään ja ilmaisten siten olevansa valveilla. Huolimatta hänen käsikynkässään kulkevasta elämänmyrskystä näytti mies voivan niin täydellisesti sulkeutua sen vaikutuksilta, että hänen olentonsa jokaisessa asenteessa sekä kasvojen ilmeissä sikarin savujen kera löyhähteli täydellisesti nauttiva olemassaolon riemu.