Siinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin parvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla mäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat kantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia tungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa, kaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa aamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi lauluun.
"Kaikukohon laulu maamme niinkuin ukko jyrisee!"
Joukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja vartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.
Kaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden tuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen joukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen uhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja hengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus…
"Laulusta me voiman saamme laulu syömmet aukaisee!" — — — — — — — — —
Laulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti. Siinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea vaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain, mitä ei näy.
Suomi on heräämässä.
Pyydysmäki ja Jaakkolan pariskunta ovat löytäneet istuinpaikan muutamalta kiveltä lähellä porttia, pihapiirin ulkopuolelta. Siinä he ovat jo kauan tarinoineet, juoneet simaa ja tarkastelleet kuhisevaa vappu-iloa.
Arvokkaammat alkavat jo lähteä pois ja ajurit valmistautuvat vastaanottamaan odotettaviaan.
Siinäpä tulevat tuomari Lauri Kivekäs ja rouva Ida Aalberg. Rouva jo istuu ajurinrattaille, ja Kivekäs on juuri tekemäisillään samoin, kun huomaa aivan lähellä Pyydysmäen. Tämä on juuri silmin seurannutkin heitä. Kivekäs tervehtii ja viittaa kädellään luokseen. Pyydysmäki pujottautuu ahtaalle sulloutuneitten ryhmien läpi. Juuri hänen saapuessaan asettuu Kivekäs rattaille ja ojentaa sieltä kätensä. Rouva tekee samoin. Pyydysmäen sisällä välähtää hänen koskiessaan Kivekkään käteen: taas tuo alentuva ylhäisyys! Mutta samassapa joutuu käsi rouvan käteen, ja katse sattuu silmään. Taistelunhalu laskee aivan kuin sähkön vaikutuksesta, jokin sisällinen tyydytyksen riemu tulvahtaa mieleen, ja Ida Aalberg sanoo: