— Mitäs te minusta, ärähti hän ja kääntyi selin.
— Sinä kylmetyt tässä.
— Ketä se liikuttaa?
— On kai sinulla jokin asunto?
Länsipää oli vähän aikaa vaiti, mutta purskahti sitten hermostuneeseen nauruun:
— Hah hah haa!
Ja kun he olivat aikansa puhutelleet miesrukkaa, rupesi tämä vihdoin itkemään. Itkua oli oikeastaan vaikea erottaa äskeisestä naurusta. Mutta tempovat hartialiikkeet osoittivat sen riittävän selvästi. Silloin oli hänen kanssaan vaikea tulla toimeen. Eihän hän kuullut lohdutteluja. Neuvottomina he seisoivat lähellä tietämättä mitä tulisi tehdä. Vihdoin hän melkein selvällä äänellä hoki:
— Minä olen… minä olen… minä en ole enää mies.
Ja purkautui taas hartioita hytkyttävään itkuun.
— No älähän nyt, puhui Iiska ja piteli takinhihasta. — Lähde kävelemään tästä, sinun tulee kylmä, ja poliisikin voi tulla.