— Se on totta!

— Venäläinen panslavismi on kiinnittänyt meihin haukansilmänsä. Se on aina ahnehtinut ja vaaninut suomalaista kansallisuutta nielaistakseen sen. Hallitsijat ovat kuitenkin olleet meidän turvanamme. Mutta nämä ruotsalaiset kiihoittavat nyt hallitsijaa röyhkeällä uhmallaan.

— Hm.

— Ja mitä tässä auttaa uhma!

Senaattori nosti kättään ja huitaisi. Hän puhalsi pitkän savun ja puhui ääntään vielä alentaen, pusertaen oikean kätensä nyrkkiin ja kumartaen päätään Pyydysmäkeä kohti:

— Jos meillä olisikin edes satatuhatta harjaantunutta miestä, jotka kaikki olisivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä maansa valtiollisen vapauden puolesta, ja niillä kanuunat ja ruudit ja… No silloin olisi asia jo hieman toisin.

Nyrkki putosi meluttomasti pöytään ja viisaat silmät, jotka ikäänkuin tahtoivat lävistää vastapäätä istuvan talonpoikaissäädyn edustajan, hehkuivat tulta.

— Niin…

Pyydysmäkikin oli jännittynyt. Tuli oli tarttunut häneenkin.

— Niin, sitä ei meillä ole… vielä.