— Jaa, en tiedä, pidetäänkö sitä ymmärrettävänä. Näyttää kuin otaksuttaisiin, että kuka maisteri tahansa voi oppia koko konstin oleskelemalla viikon pari Tanskassa. Minulla on taipumus uskoa, että kun oppilaitokseen tulee kansakoulun käynyttä talonpoikaisnuorisoa, ei sillä aina ole edes aavistusta opiston tarkoituksesta. Jos johtaja on vain tavallinen maisteri, niin tällainen opisto voi muodostua vain herrastelukouluksi, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa.
Pyydysmäki, joka oli innokas kansanopiston harrastaja, yritti tässä väittää vastaan:
— Vaikeahan lienee löytää hyviä opettajia täysi-ikäiselle talonpoikaisnuorisolle. Eikö niitä ole vaikea löytää hyviä opettajia oppikouluihinkin?
— Vaikea.
— Mutta se kansan tarve siellä maalla kasvaa myöskin tämän kansallisen vaaran vuoksi, niin että en tiedä, voiko kansanopistojenkaan perustamista vaaratta lykätä ja jäädä odottamaan kyllin pystyviä johtajia. Entäs jos ei niitä ollenkaan ilmesty?
Senaattori naurahti:
— Hyvin vastattu.
Keskustelu kääntyi vielä palstatilakysymyksen käytännölliseen puoleen. Senaattori halusi ehdottaa, että Pyydysmäki joko itse tahi jonkun tuntemansa henkilön avulla ryhtyisi kotiseudullaan käytännössä kokeeksi toteuttamaan tätä palstoitus-aatetta. Lopuksi kosketeltiin jonkun verran viime päivinä valtiopäivillä käsiteltyjä asioita.
Pyydysmäki tunsi istuneensa ja häirinneensä senaattoria melkein liian kauan. Mutta tilaisuus oli ollut ylen houkutteleva. Kun hän laskeusi alas rappusista, tunsi hän vielä itsessään väkevän ylemmyyden lumouksen valtaa. Talonpojalle oli harvinaista saada kätellä ja puhutella senaattoria, ylhäisyyttä, joka kuului melkein toiseen ilmapiiriin. Kun tätä senaattoria oli soimattu vallan- ja kunnianhimosta, ruotsalaisvihasta ja keisarillisen tahdon palvomisesta, oli Pyydysmäen mielessä aina vallinnut eräänlainen tietoinen epäluulo, että kaikki nuo syytökset ja parjaukset johtuivat vastustajain ilkeydestä. Nyt oli hän siitä varma. Yrjö-Koskinen seisoi hänen sisäisessä kuvassaan entistä selvemmin hahmoittuneena kansallissankarina, suurena johtajana, jota kaikkien tulisi totella ja johon suomalaisten tulisi luottaa. Ei hän ajatellut sokeata tottelemista siinä mielessä kuin käskettävän tulee totella käskijää, vaan siinä mielessä kuin kansakunnan tulee alistua itseoikeutetun johtajan viittaukseen.
Pyydysmäki asteli kohti Esplanadia. Hän tunsi rintansa kohoilevan tiedosta, että tämä ilta keskusteluineen tulee hänen muistoissaan koko jälellä olevan iän loistamaan keitaana, jolle nousten voi aina luoda silmäyksen yli kotikyläisen piirin.