VII.
Muutamana kevätpäivänä näemme ylioppilaiden Pyydysmäen ja Halforsin kapuavan Fabianinkadun 21:ssä Päivälehden toimituksen rappusia. Arka koputus, sisältä hiljainen "sisään", ja pojat seisovat toimitushuoneessa. Siinä on Juhani Aho juttelemassa vastapäisellä tuolilla istuvan, ilmeisesti maalta tulleen, sangen vilkkaasti puhuvan herrasmiehen kanssa. Puhe keskeytyy, Aho nousee tervehtimään, vastapäisellä tuolilla istuva vilkas herra vaikenee ja katselee vastatulleita. Aho kättelee.
— Siinäpä pelkkiä runoilijoita ja kirjailijoita, sanoo Aho kätellessään ja myhäilee leppoiseen savolaiseen tapansa. Vastatulleista, varsinkin Halfors näyttää ujostelevan. Katseet kohdistuvat istuvaan herraan, joka ponnahtaa ylös valmiina tervehtimään.
— Ahaa, äkkää Aho, — herrat eivät tunne. Tämä tässä on Juhana Henrikki, liialta nimeltä Erkko. Nämä tässä taas…
Niin tutustutaan. Istutaan pöydän lähettyville. Vierauden tunne häviää. Erkko ottaa kohta puheenvuoron jutellen ja kysellen vastatulleilta ja kertoen hupaisalla, vilkkaalla tavallaan pääkaupunginmatkansa syitä. Sitten sanoo Aho:
— Taas kertovat tiedot uudesta Jobin postista. Suomen asiain komitea Pietarissa aiotaan muka lakkauttaa.
Ylioppilaat osoittavat mielenkiintoa.
— Ja sen luultiin jo pysähtyneen.
— Mutta kun meidän miehemme siellä valtaistuimen juurella itse hommailevat.
Kaikki vaikenevat muutamaksi sekunniksi. Raskas syytös on koko talven hiipinyt maassa.