Ihmiset ovat olleet rakastavia ja ystävällisiä ja antaneet ruokaa. Jotkut ovat muutaman rovon matkarahoiksikin pistäneet. Nähtävästi Jeesus itse vaikuttaa ja järjestää kaikki. — —
Niin käyn minä tietäni ja tunnen, tiedän olevani työmiehenä Herran viinamäessä. Kuinka on Sinun laitasi, veljeni? Vieläkö Sinä hikoilet kurssikirjojen ääressä, valmistautuen kirkolliseen virkauraan, lihava rovastinpaikka päämääränä, siihen kuljettaessa Jeesuksen apostolin valheviitta hartioilla? Ei niistä, jotka sitä tietä kulkevat, ole työmiehiksi Jumalan viinamäkeen, eikä niitä edes lueta viinamäen työmiehiin. Uskoni ja suhteeni Herraani velvoittaa minua tämän sanomaan. Valitse pian, veljeni. Aika on lyhyt. Herran tuomion pasuuna voi kajahtaa minä päivänä tahi hetkenä tahansa. Lähde kulkemaan Jeesuksen opastamaa tietä. — —"
Iiska viskasi kirjeen kädestään. Nöyryyden ja alttiuden henki, joka kirjeestä huokui, herätti aluksi syvää mielenkiintoa ja harrastusta. Mutta mitä pitemmälle hän luki, sitä kiusallisemmin vaivasi häntä ajatus, jopa suoranainen pyrkimys, tulkita kaikki farisealaisen hengen ilmaukseksi. Kun tämä rinnastui äskeisten Fabianinkadulta saatujen vaikutelmien kanssa, pyrki ristiriita hermostuttamaan. Olenko minäkin aika ajoin tuon hengen lumoissa? kiersi itseätutkisteleva kysymys miehen joka solussa. Keskustelu Ahon ja Erkon kanssa oli häntä väkevästi varmistanut. Papin ura siinä mielessä kuin hän oli itsekin sitä kuvitellut näytti aika siedettävältä. Heidän rohkaisevat sanansa kaikuivat vieläkin nuoren etsijän mielessä. Hän oli äsken yhtäkkiä saanut mieleensä suunnitelman ottaa elämä aivan yksinkertaisen rehellisesti. Ensi tehtävä oli sanoa isälle, että tutkintojen jatkamisesta ei tänä keväänä enää tule mitään, että hän on alkanut epäillä, mutta lupaa sittenkin vielä ajatella, voisiko kuitenkin lukea papiksi…
Sitten keskustelisi järkevästi isän kanssa.
Mutta nyt tuli tämä kirje! Sen sävy suututti, ja Iiska joutui hermostuneena kysymään itseltään, suututtiko häntä lopultakin tämän apostolin vilpillisyys vai vilpittömyys.
— Entä jos se sittenkin on vilpitöntä kaikki, ja minä vain tuomitsen?…
— Tätä asiaa on pakko ajatella, totesi hän ääneen.
Iiska aikoi lähteä kadulle. Mutta samalla kuului isä tulevan huoneeseensa hiljaa hymisten viheltäen. Iiskan häilähtelevää sieluntilaa tämä hymisevä vihellys rauhoitti. Isän ja pojan välillä oli suhde, joka sääteli kumpaisenkin mielentilan. Hyvä mieli, iloinen ajatus sähköttivät toisen sieluun: hyvä mieli, iloinen ajatus! Toinen tunsi sen, ja sielu totteli automaattisesti viestiä. Toisella kertaa saattoi salaperäinen viesti ilmoittaa: paha mieli, masennuksen tunne! ja se tieto teki toisen heti levottomaksi, vaikka syy oli tuntematon.
Iiskan mielessä välähti yhtäkkiä ajatus: nyt on oikea aika puhua! Isä on jostain syystä erittäin hyvällä tuulella.
Sydän vielä epävarmuudesta värähdellen astui hän isän huoneeseen.