Valtiopäivät ovat loppuneet. Nikolainkirkon kellot alkavat soida. Pääkäytävän edustalle kirkonovesta katuun saakka on levitetty punainen verka. Poliiseja seisoo ryhmittäin vartiossa porrasylängön kahden puolen. Itse poliisimestari on paikalla. Alhaalle kadulle, kahden puolen Yliopiston kirjastoa on sijoittunut komennuskunta ratsupoliiseja. Kansaa tunkeilee katujen vierustat tulvillaan.
Kohta alkaakin näkyä senaatin torilta Unioninkatua nouseva talonpoikaissäädyn kulkue. Ne ovat Suomen "kansanedustajia", talonpoikia, joiden puhumisesta ei ennen ole suuria välitetty, mutta joiden nyt kaikkien mielestä tulisi huutaa keisarille, kun majesteetin luottamus "herroihin" on alkanut horjua. Ne ovat kirjavaa joukkoa. Siinä sarkatakkia, verkatakkia ja puolivillatakkia. Siinä silkkipyttyä, huopahattua, kiiltopelli-leveäperäistä. Kiilloitettua ja rasvanahkasaapasta. Siinä juurevaa ja tanakkaa, laihaa ja karahkaa vartaloa.
Mutta siinä on kasvoja! Suomalaista ja Suomen ruotsalaista rotutyyppiä. Talonpoikaisluokan parhainta. Ajattelevia, elämänkoulussa rypistyneitä ja viisastuneita maalaiskylän kasvoja, joissa surua ei peitä taitava tekohymyily eikä ilon loimua hillitse teeskentelytaito. Katuvierustalla virnistelee pari nuoren näköistä käsityöläissälliä, jotka ympärilleen pälyen etsivät naurulleen kannatusta. Mutta heitä kohtaa Erkki Pyydysmäen katse. Katse vain. Ja naurajat hölmistyvät. Heidän kasvoilleen levenee avuttomuuden luihu teeskentelynilme. Pyydysmäki astelee ylös korkeata katumäkeä, vieressään Iisakki Hoikan voimakas olemus. Pyydysmäen rinta suoristautuu, pää nousee pystympään. Hänen silmässään on hallitsijakatsetta.
* * * * *
Porvaristo on iloisempaa väkeä. Se ei yritä tavoitella vaikeasti saavutettavaa hartautta enempää kuin ylhäistä juhlallisuuttakaan, mutta se tuntee seisovansa talonpoikain yläpuolella varallisuudessa, sivistyksessä ja viisaudessa. Porvaristo ottaa elämän sellaisena kuin se kunakin päivänä tulee. Tämä sääty on ajan lapsi ja kasvatti, se on ylennyt omalla voimallaan, vaurastunut omalla taidollaan, se tuntee luoneensa itse kohtalonsa. Senpä vuoksi silkkipytyt istuvat ja heiluvat porvaripäissä kuin tilapäiset tekoseppeleet, jotka on ansaittu työllä ja itse tehty. Näissä riveissä tapaa hymyäkin ja melkein kaipaa hyviä sikareja hansikoitujen etusormien välissä. Muutamat yltäkylläisyyden ylenpalttisesti siunaamat persoonallisuudet, joilla tavallisissa oloissa, kun saa luvan istua, on aina sukkela sana ja iloinen hymy tuttavan varalle, kiipeävät nyt tuota Unioninkadun kiusauksenvuorta, maallisen hyvyyden keräämä henkilökohtainen synnintuska laskettuna omille hartioille. Heitä katuvierustain katselijajoukot töllistelevät armottomasti, toiset osaaottavina ja ilmeisesti apuun valmiina, toiset ilakoiden ja piloja laskien. Mutta hädän tullen lähimmät säätyveljet kristillisen siveysopin mukaisesti käyvät rakkaudentyöhön, tarttuen käsikynkkään kahden puolen ja auttaen lihankiduttamaa porvaria ylös kohti Herrantemppeliä.
Jälessä astuvat papit. Heidät on vallannut syvä kirkollinen juhlahartaus. Politiikka ja vitsit on pantu syrjään. Katuyleisökin käy hiljaisemmaksi ja hartaammaksi, kuten juhlallisen hautajaissaaton lähestyessä.
Kohta alkaa näkyä senaatin torilta Unioninkatua ylös nouseva ritariston ja aatelin korupukuinen kulkue. Siinä etupäässä maamarsalkka apulaisineen, komeine juhlapukuineen, ja ylväine arvomerkkeineen, viestinä keskiaikaisesta säätyloistosta Ruotsinvallan suuruuden ajoilta. Maamarsalkan pitkä, hoikka olento tekee hennon vaikutuksen ensi silmäyksellä. Mutta vaikutus vahvistuu sikäli kuin hän lähenee, ja vähitellen huomaa hienosti ylhäisen tyylin. Siinä kintereillä kreiviä ja vapaaherraa, uljasta ja pöyhkeätä ylimystöä sekä vetelää, loppuun kulunutta vaatimatonta joukonjatkoa. Alemman aatelin sarja on pitkä ja kirjava, siinä vilahtaa jo uudistunutta, porvarillistunutta tyyppiä. Syrjästäkatsojat seuraavat puoliksi lumottuina tätä Suomen ylimyssäädyllistä paraatia. Katuyleisö, kokoontuneena kaikista mahdollisista säädyistä, seuraa vitkaan liikkuvaa kulkuetta aluksi pidättyvästi ja vaieten, mutta vähitellen alkaa käydä kuiske. Kädenosoituksia, päännyökähdyksiä, hymyä ja ivaa. Katseet nauttivat uljaista ja komeista ylimyksistä, mutta joukon lipuessa uutta etsien pysähtyvät kutistuneihin, surkastuneiden sukujen viimeisiin kääpiöjälkeläisiin kummastellen ja joskus ilvehtien.
Mutta erityisesti kiinnittivät huomiota aatelisrouvat. Siinä komeita vierasmaalaisia ylimysprofiileja, joissa tumma sinertävä veri kuultaa läpi kuulean hipiän. Siinä myöskin aitosuomalaista herrastalotyyppiä, jota tuskin millään voisi erottaa lempeästä ja hyvästä pappilanrouvasta. Komeileva ryhti se kuitenkin tekee eron. Joutuu vertailemaan katuvierustoilla katselevaa joukkoa tähän kulkueeseen, joka vitkaan ja näytelmällisesi kiipeää omilla jaloillaan Unioninkatua ylös ja siellä suistautuu punaiselle veralle, nousten porrasylängölle ja siitä, poliisin kunniata tehdessä, avatusta ovesta kirkkoon. Ne kuuluvat eri maailmoihin, keskenään vallasta taisteleviin luokkiin siitä huolimatta, että samat perustuslait takaavat kaikille "kansallisen" yhteenkuuluvaisuuden oikeudet ja vapaudet.
Kirkossa soivat urut. Ylimyskulkue katoaa vitkaan kirkkoon.
Tuskin ovat viimeiset ritariston ja aatelin jäsenet kadonneet kirkon ovesta, kun saapuu näkymölle senaatti. Molemmat osastot. Vormuissaan. Miehet astelevat sivuilleen katsomatta. Kansa katuvierustoilla vaikenee ja käy totiseksi. Senaatti! Maan hallitus, jonka yläpuolella on korkein hallitusmahti. Ennen rajoitettu, nyt raja-aitojaan murtava mahti. Senaattorien kasvoista näkee, että he tuntevat aseman. Ei kukaan heistä ylvästele. Ei kukaan näytä ajattelevan mille tämä näyttää. Siinä on etuvartiojoukko! Heitä on viime aikoina paljon tuomittu. Varsinkin viisas ja altis kapakka- ja katuyleisö. Näkyy katuvierustoilla joitakin herrasnaamoja, jotka ilmeisesti pyrkivät virnistykseen. Mutta virnistys häipyy, ja vaieten seisoo tungos. Urkujen soidessa ja kirkonkellojen kaikuessa vaeltaa vaieten aseettoman maan aseeton etuvartiojoukko, jonka ainoa puolustusase jättiläisvihollista vastaan on laki, viisaus ja keisarinsana. Kestääkö laki, riittääkö viisaus, pitääkö keisarinsana? Aika vastaa näihin kysymyksiin. Nyt vaeltaa äärimmän rintaman etuvartio puoli-väsyneesti kirkkoon. Jumalan eteen. Siellä saavat säädyt palvelusloman pitkiksi vuosiksi — nämä jäävät rintamalle. Heidän on jäätävä. Tuli mitä tuli.