He ovat etuvartijoita.
Heille soi nyt kirkonkello rohkeutta.
Viimeiset hallituksen jäsenet eivät ole vielä ehtineet kirkkoon, kun jo kenraalikuvernööri seurueineen ajaa moni valjakolla katuylängölle. Katunäytelmä muuttuu eloisaksi. Siinä poletteja lukematon kirjava valikoima, siinä takkia, pallenauhaa, olkanauhaa, rintarahaa, ristiä ja prenikkaa, siinä miekkaa ja tikaria, sievää venäläistä saapasta ja nauhoitettua housunpulttia, partaa ja hiusvoiteita!
Kaiken keskuksena pieni, mitätön punahousu pitkine partoineen, kenraalikuvernööri kreivi Heyden. Tämän vanhuksen ympärillä liehuu, kumartaa, osoittaa korvaa, lyö kantapäätä, korjaa miekankanninta, vyötä, hansikoita parvi partaisia ja parrattomia ryssiä. Heidän kansallislöyhkänsä on jo saastuttanut Nikolainkirkon ja yliopiston kirjaston välisen ilmakehän. Sitä nyt katuyleisökin saa mielin määrin keuhkoihinsa vetää.
Loistava seurue saa sotilaskomennon. Ryssänkielen muliseva paapatus hiljenee. Seurue alkaa nousta porrasylängölle, soluu siitä kynttilänä seisovan poliisivartion ja taampana jossain piilossa pälyilevän monipäisen salapoliisin valvovan hengensuojeluksen turvin luterilaiseen kirkkoon.
Kun näytelmä on loppunut, lakkaa kellonsoitto, ja urut kirkossa alkavat taas soida. Valtava katselijajoukko on joutunut masentuneeseen mielialaan. Viime aikoina lakkaamatta vaaninut kansallinen levottomuus herättää kuin unesta. Olihan siinä joku suomalainenkin miekka. Mutta käsky ja komento oli venäläinen. Ja kuka tietää, mitä… Venäjä on irvistänyt. Se on peloittava jättiläinen. Tyly, tunnoton. Sitä kahlitsee vain keisarin sana. Entä jos se rikotaan? Se rakoilee jo. Sen teho ei ole enää ehdoton. On olemassa muuan venäläinen tahto. Mistään kansallisuuksien ja jumalan laeista välittämätön venäläinen tahto. Sen edessä se kuuluu keisarikin kumartavan, sitä noudattavan, sitä jumaloivan.
Kuinka käy Suomelle annetun keisarinsanan?
Ja jos hän rikkoo sen, kuka puolustaa Suomea?
Katuyleisö viipyy. Sen on vallannut painostava mieliala. Suomalaiskansallisen aateliskomeuden, papillisen jumalanpelon, porvarillisen omanvoimantunnon ja hetken hilpeyden on pyyhkinyt kuin siivellä sivuen venäläisen miekantuppi ja kannuksen kalina, venäläinen puheenporina ja venäläinen haju. Siis se, mikä ylivoimaisena kaikkea hallitsi.
Ja suomalainen poliisivalta, joka tuon mahdin edessä kumartaa, kirkko, joka sitä jumalansanoin tervehtii ja siunaa, aatelismies, joka rinnassaan kantaa näiden lahjoittamia uskollisen palveluksen korumerkkejä, rahoja, ristejä ja vormunauhoja — kaikki ne näyttävät yhtäkkiä ryssän, sortavan mahdin, lakeijoilta vain!