Mutta Pyydysmäki huomasi jo valon säteilevän sieluunsa, joka äsken oli vaeltanut synkässä pilven varjossa. Valo herätti siellä hämärää uskoa: suomalaisen kansallisuuden vapauttaminen kaksipäisen kotkajumalan palveluksesta on joskus tuleva mahdolliseksi!
II OSA
I.
Siitä ajasta, jolloin Pyydysmäellä v. 1869 saatiin ensi kerran ihmetellä millaiseen mullistavaan uranuurtajatyöhön ketoaura pystyy suomalaisessa maaperässä, on kolmattakymmentä vuotta kulunut. Uusi mies- ja naispolvi on astunut talojen, torppien ja mäkitupien isännyyteen ja emännyyteen. Vilisevät parvet vuosittain uudistuvia ja lisääntyviä vaalea- ja ruskeatukkaisia lapsivekaroita oli kirkuvin, kikattavin ja usein myöskin parkuvin äänin elävöittänyt kesä- ja talvipäivin kylänkujien, karjapolkujen, mäkirannan kivikasojen ja katajikkoja kiertävien naapuripolkujen sekä talollisten karjapihojen lymynurkista rikkaat tarhat ja tienoot. 1860-luvulla horjunut ja osaltaan jo hävinnytkin usko ikuisen luonnonjärjestyksen varmuuteen oli taas palannut. Silloiset kärsimysten kaameat ajat olivat monelle muisto vain. Vanhemmat kertoivat nuorille niistä kuin sankaritaruja. Tällä välin oli nyt Pyydysmäelläkin saatu hyviä, jos heikompiakin vuosia. Maanviljelystaito ja usko sen parantamismahdollisuuksiin oli kasvanut, työvälineet parantuneet, osakeyhtiömeijerikin ilmestynyt kylän laitaan. Se olikin tullut hyvään aikaan, aivan kuin taloudellisena pelastajana, sillä vanhastaan tuttu rukiinviljelys talon rahatarpeiden tyydyttäjänä oli joutunut ulkomaisen viljan ylivoimaisen kilpailukyvyn vuoksi auttamattomasti häviölle. Venäjältä, Saksasta ja Amerikasta tulvi jo Pyydysmäen entiseen rukiinviljelyskyläänkin vehnä- ja ruisjauhoja, joiden hinta oli niin huokea ja väri niin loistava, että vanhastaan tuttua pyydysmäkeläistä ruista tuskin itse viljelijät enää viitsivät leipäviljakseen jauhattaa. Ellei sellainen kylän ja pitäjän pomo kuin entinen valtiopäivämies ja lautamies Erkki Pyydysmäki olisi riippunut kiinni kotoisessa ruisleivässä ja ohrapuurossa niin itsepintaisesti, ettei talossa saanut kokeillakaan näillä vieraan maan leipäjauhoilla ja keitoksilla, olisi varmasti vieras valkoinen vilja, muun ulkoa tuodun rihkaman ja vaatekorun kanssa kilpaa, valloittanut myöskin pyydysmäkeläiset talot. Mutta Erkki Pyydysmäki vihasi tätä ulkomaalaista viljantuontia, joka juuri silloin, kun kotoisen maanviljelyksen tuotantokyky alkoi nousta, ylivoimaisuudellaan tukahutti sen mahdollisuudet. Jauhosäkeissä, joita myytiin 9-10 markan hinnasta, vaani Suomen maataloutta uhkaava ikuinen hallanvaara. Erkki Pyydysmäki rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana. Kaunis oli hyvä kaurapeltokin ja ohrapelto sekä timoteiheinäniitty. Mutta ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen kokema tunne voinut sille vertoja vetää.
Tätä ihannetta uhkasi ulkomainen kilpailu. Erkki Pyydysmäki vaistosi, että se uhkasi samalla suomalaista isänmaata. Hänen kansallisuusvaistonsa sanoi, että jos talonpojalta viedään hänen ammattinsa kannattavaisuusmahdollisuudet, niin hänestä samalla tehdään maaton porvarirenki. Ja kuinka silloin kansallisuuden käy? Talonpoikaanhan kansallisuus nojautuu! Joskin leivän ostajat saavat siten leipänsä hieman huokeammalla, niin siitä koituneen säästön he tuhlaavat ulkomaisiin koruihin, rihkamaan ja herkkuihin eivätkä tule rahtuakaan paremmin toimeen. Maa ja kansa köyhtyy.
Pyydysmäen käsitys vaikutti moniin muihinkin talollisiin, mutta hitaasti. Useimmat ottivat asian vain pelkän oman edun kannalta ja hyväksyivät siten Erkin ajatuksen juoksun.
Mäkitupalaiset ja työläiset y.m., joille oma pelto ei kasvanut mitään, ilkkuivat salassa talollisten vihamielisyyttä venäjän- ja vehnäjauhoja kohtaan. Heille oli sitä parempi mitä halvemmalla sai jauhoja. Monet jo vannoivat, etteivät he ikinä osta talonpojalta mitään, kun ulkoa tuotu on niin paljon parempaa ja halvempaa. Luokkakatkeruus, jonka idut olivat aina eläneet, mutta kuihtuneet tilattomain ja tilallisten yhdessä kestäminä hätävuosina, alkoivat tehdä nyt kasvussaan totta. Tilaton tunsi maanpuutteensa tulevan korvatuksi Venäjältä tulevan jauhon avulla, mökkiläinen samalla oman luokka-asemansa nousevan ja varmistuvan. Ei hänkään enää sopivan tilaisuuden sattuessa halunnut peitellä tätä kurssinousuaan.
Toistaiseksi rajoittui kaikki kina vain naljailuun ja elettiin muuten hyvässä sovussa. Luokkataistelua sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei tajuttu. Suhde talollisen ja mökkiläisen välillä muodostui keskinäiseen toistensa tarvitsemiseen, pikku kateuden ja aina hiiviskelevän moitteen keräilemistä aineksista.
Mutta nämä leipäriidat eivät olleet ainoat henkisen elämän ilmiöt Pyydysmäelläkään. Täällähän olivat mielet herkistyneet monille muille ajan kolkuttaville ja huutaville äänille. Uskonnolliset asiat olivat joutuneet taas vilkkaamman pohdinnan alaisiksi. Entinen laestadiolaisuus oli hellittänyt vastarintansa, hiljalleen mukautunut ja ohjautunut rauhaan, kirkon avaraan helmaan. Vanha herännäisyys oli sen tehnyt jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat nousseet vapaakirkolliset saarnaajat julistamaan tunnustuksista ja dogmeista vapautunutta kristillisyyttä taaskin aivan uutena asiana. Uutena ihmiset sen ottivatkin. Heidän mukanaan tulivat kasturit, ja heti perässä evankeliset vapauttamaan ihmisiä otaksutusta lainorjuudesta. Yhtäkkiä uskonnollisen ristiaallokon havaittiin huuhtovan tätä Pyydysmäenkin kyläkuntaa. Tuntui siltä kuin julistajilla olisi ollut se käsitys, että pyydysmäkeläiset huokailivat ja voihkivat ankaran ristinpainon alla, joten armonjulistuksella oli kiire. Lain orjuutus kuvailtiin erehdykseksi, joka voi saattaa kadotukseen. Mutta nyt julistetaan ehdotonta, ansiotonta syntienanteeksiantamusta, joka ristinkuolemalla oli ikiajoiksi kaikille taattu. Miten sen osallisuuteen päästä, siitä esittivät eri suunnat käsityksiään ja ehtojaan aivan kuin kilpailevat henkivakuutusyhtiöt taulukoltaan.
Henkinen viljelys ei jäänyt kuitenkaan yksistään tämän varaan. Täydellisen uskonnonvapausvaatimuksen laineet ulottuivat jo tännekin. Toiset pysähtyivät kyllä tunnustamaan Jumalan olemassaolon, mutta tahtoivat riistää Kristukselta jumaluusarvon, tehden hänestä Tolstoin mukaan profeetan. Nämä tietysti epäilivät sakramenttien perustumista jumalalliseen käskyyn, Jeesuksen kuoleman lunastusmerkitystä ja uskontunnustuksen ehdottomuutta. Eräät toiset menivät vielä pitemmälle. He kielsivät ihmissielun kuolemattomuuden, julistivat raamatun tarunomaisuutta ja edustivat täydellisesti materialistista maailmankatsomusta.