Sisässä nousi jostain paksu, tympäisevä vieraudentunne. Eikös tässä ollutkin vain aivan vieraita ihmisiä ympärillä?
Mutta olihan siinä toisia säätytovereitakin, yhtäläisiä virallisten seuranpitokielten taitamattomuudessa kuin hänkin. Ja monen kasvoilla alakuloisen mielialan ilme.
Hän tuntee itsensä vieraaksi ja avuttomaksi. Talonpojalla on niin vähän keinoja muuttaa tätä kaikkea. Ne kumartavat vain valtaa, kotkaa, kaksipäistä rumilusta ja lohikäärmettä. Talonpojalla ei ole sellaista antaa. Eikä suomalaisella kansalla, koska sillä ei ole itselläänkään valtaa. Sitä ei kukaan tahdo palvella, hallita vain.
Hallita!
Milloin Ruotsin, milloin Venäjän käskyläisenä ja oman valtansa vahvistumisen toivossa.
Hänet valtaa syvä, yllättävä koti-ikävä. Mitä hän on tänne tullutkaan? Pyydysmäki on hänen kotikylänsä, hänen valtakuntansa. Mitä hän täällä? Täällä on vain vieraita ihmisiä, vieraita rotuja, herroja, joiden kanssa ei hänellä ole mitään yhteistä. Ne eivät puhuneet noissa puheissaankaan suoraan totuutta, niinkuin hän olisi tahtonut. Joutavaa hölynpölyä vain.
Kun hän astui ryssäläisesti kirjavan ovenvartijan ohitse ovesta ulos, tuntui siltä kuin tämä talo olisi hänet sylkenyt kadulle ja kuin tuo kirjava narri ovenpielessä olisi nauranut partaansa. Kannusten helinä, astunnan tahti, muutama ärjäisevä komentosana ja ruotsinkielen sorina suomalaistenkin suussa eteisessä surisivat korvissa kun hän astui Maariankadulta Aleksanterille ja alkoi painua säätytalolle jäähyväisistuntoon.
Silloin valaisi Pyydysmäen mieltä kuin välähdys, että hän lähtee huomen aamuna kotiin. Istuu junaan ja kotiin! Sekavat ajatukset kirkastuivat. Kotoinen mielikuva levisi aurinkoisena ja kutsuvana. Otsalta silisivät rypyt. Vierustoverilleen hän virkahti:
— Jumalan kiitos, huomenna kotiin,
— Sanos muuta, yhtyi toinen.