II.
Varhaisena elokuun aamuna v. 1893 luo aurinko kultaisia säteitään metsän takaa juuri heräävään Pyydysmäen kylään. Lautamies Erkki Pyydysmäen talo saa nuoren puutarhapuistonsa läpi sädesuihkun, mikä sihvilöityy pitkin punaiseksi maalatun asuinrakennuksen julkisivua ja samalla pariin avattuun vinttikamarin ikkunaan. Maantielle vievä kartanokuja, jota ennen Sameli-sedän isännyyden aikana oli hoidettu niin ja näin, kulkee nyt nuoria koivuja kasvavien pientareiden keskitse punervan kellahtavin hiekoituksin kuin konsanaan hyvin hallitun herrastalon kuja. Kartanolla on vielä hiljaista muuten, mutta puutarhaan antautuva päätyikkuna irtautuu hiljaa hakasistaan ja avautuu. Ikkunaan ilmestyy hyvinvoipa, viisissäkymmenissä oleva terve naisihminen puolipukeissaan. Hän kallistuu ikkunasta ulos ja jää siihen muutamaksi silmänräpäykseksi nauttimaan suloisesta aamusta. Tämä on Pyydysmäen emäntä. Kartanokujaa pitkin tulee renkipoika, Ellu, yökengästä. Rantasalmelainen uusi notkovartinen piippu letkuttaa suupielessä, ja Ellu nauttii siitä. Poika näkee jo, että porstuan ovi on vielä kiinni, eikä äkkää emäntää ikkunassa. Siitä nousee mieluisa ajatus pujahtaa vielä luttiin, vähän oikaisemaan ja nukahtamaan tunnin verran. Sillä yö oli mennyt hieman haaskioon, oli tullut rallatetuksi taakse puolenyön ja sittenkin kului osa aamuyötä vain tyttöjen kera kisaillen ja suuta soittaen. Nyt oli niin kamalasti uni.
Ylinen jokirannan puolella oli entisellä paikallaan, melkeinpä Pyydysmäen kohdalla. Kartano siinä oli vielä upeampi kuin Pyydysmäessä, päärakennus kaksikerroksinen, höylätyillä laudoilla vuorattu ja öljymaalilla harmaaksi sivelty. Ulkokartano on rakennettu kehään ympäri laajan pihan. Tämähän onkin kylän rikkain talo. Sinne tirkistää aurinko tallin ja liiterirakennuksen yli, kohtaa sitä tietä tullen sivun asuinrakennusta ja sen molemmat kuistinovet, joista alempi on jo auki, mutta ylempi vielä kiinni. Nuori, hoikan- ja pitkänläntä emäntä-ihminen tulee avonaisesta ovesta, etsii käteensä puukalikan ja käy palvelijain luttien alla olevan aitanoveen kolkuttamaan.
— Nouskaa jo!
Kuuntelee pari silmänräpäystä, lyö kolmasti uudestaan ja kysyy:
— Kuulitteko?
Sieltä kuuluu jotain. Emäntä heittää pois puukappaleen ja lähtee takaisin. Mutta samassa hän huomaa vähäntuvan rappusilla paitahihasillaan jo vahvasti vanhentuneen Ylisen ukon, joka näin aikaisin tulee tuvastaan.
— Huomenta, urahtaa ukko. Sammunut silmä tuijottelee kuin kairanreikä, mutta elävä silmä räpyttää levottomana ja moittien.
— Huomenta, vastaa miniä, hiljainen tyytymättömyyden viri äänessä.
— Vieläkö Heiska makaa? kysyy ukko nuristen.