Tappuraisen äijä oli jo ollut kaksikymmentä vuotta leskenä. Nyt oli ikää jo puoliväliin kuusikymmentä hartioilla. Varsikin oli jo koukkuun käynyt, pieksun kannat alkoivat maata laahustaa, päälaki oli paljastunut, kasvoille oli aika uurtanut puumerkkejään, — ainoastaan nenä oli vielä täyteläinen ja lihava. Poskilla ja leuvassa törrötti karhea valkoinen parran sänki ryppyjen pohjalla, sinne kun ei koskaan veitsi osunut, saivat sänget siellä seista suloisessa rauhassa.
Muutenkin oli äijä rojuluontoinen: välitti hyvin vähän siivosta. Piti enimmäkseen huonoja pieksuroukkosia ja kuluneita housuja pyhäpäivinäkin. Harvoin kävi veitsen kanssa partansa kimppuun ja antoi tupakanjäljen puutua suupieliinsä.
Sen lisäksi oli hän rikas ja kitsas kuin synti.
Ja kun lapset, — joista nyt nuorin, ainoa kotona oleva oli kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joskus, kun äijän kanssa riitautuivat perintöasioista ja tämä uhkasi ottaa nuoren, uuden vaimon ja näyttää heidän perintötuumilleen pitkää nenää, — katsoivat tuohon nenään, leukaan ja koko rakennukseen, purskahtivat he melkein aina nauramaan; ei pelkokaan saanut heitä uskomaan!
* * * * *
Talossa oli piika, kahdeksantoistavuotias iloinen Littu, isätön ja äiditön orpotyttö, nätti ja sopiva siihen määrään, että vaikka olikin pukenut luttinsa lainavaatteilla, siellä kuitenkin renkipojat kävivät kopistelemassa.
* * * * *
Eräänä sunnuntaina, kun talosta olivat muut hajonneet, tytär Miina mennyt kirkkoon ja palvelijat mikä minnekin, että äijä yksin vaan oli jäänyt kodin vartijaksi, näkyi hänelle yksinäisyys tuovan varsin omituisia ajatuksia. Sillä kun oli aikansa istunut kessumaassa ja poiminut kukkia kessun latvoista, sitten käynyt tarkastelemassa humalistoa, kääntänyt tervattujen rekien ja kärryn pyöräin kuivamattoman puolen aurinkoa kohti, ja korjannut tarharinnin, meni hän tupaan, otti seinästä vanhan peilin ja rupesi tarkastamaan naamaansa. Luultavasti tuo suorapuheinen kumppali hiukan loukkasi, koska hän niin tyytymättömästi muristen pani sen paikoilleen, meni kamariin ja otti hyvän viinaryypyn. Mutta siellä turvasi kohta toiseen samanlaiseen kumppaliin, joka upeissa kullatuissa raameissa riippui seinällä tytär Miinan palvelukseksi. — —
Ettemme tarvitsisi vanhusta loukata, kertomalla miten hän siinä koetteli turhaan tavoitella muinaista ryhtiä, merkitsemme sen kohdan vaan kahdella viivalla, jotka merkitsevät niitä kuluneita kahta vuosikymmentä, joiden menettämistä hän nyt niin katkerasti katui, että meni taas kaapille ja otti viinaryypyn.
Se olikin varmaan parempi ystävä kuin tuo ulkokullattu kultapuitteinen, joka seinällä riippui, sillä poskille alkoi nousta hieno puna ja liikkeistä päättäen palautti se mieleen uuden elämantoivon. Hän meni vieläkin kerran sitä suutelemaan ja vältti katsomasta peiliin, mutta meni sen sijaan tupaan, teki valkeata takkaan ja asetti sinne vesipannun.