"No missä nyt on?"
"Kylässä on."
"Soo … vai niin… On meilläkin emäntä, mutta ei se jouda kylässä kulkemaan … vaikka en mä sitä nyt sen päälle sano, mutta sanon mä vain, jotta roiskuu meillä paikat, kun isännälle vierahia tulee. Ja on sitä nyt varojakin juuri, Jumalan kiitos, niin paljon että kestää kahvipannun keittää…"
Tässä en voinut pidättää nauruani, vaan iloisesti kaklattaen pyysin anteeksi, ettei nyt sattunut olemaan vaimoväkeä kotona, enkä itse ollut koskaan saanut vähintäkään kokemusta kahvin keitossa.
Nyt hän nähtävästi suutahti, sillä hän kallisteli ison aikaa äänetönnä päätänsä kuin palokärki ja minä katselin tahallani hymyillen, vainuten hänen jokaista silmänluontiaan.
"Naura mitäs naurat, mutta se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa", hän alkoi sanella loukkaantuneella äänellä harvakseen ja rupesi astelemaan ovea kohti.
"Jokos te nyt olette vanha?" kysäsi hän ja kääntyi vitkallisesti takaisin. Kun olin tehnyt siitä selvän, kuulin hänen puhelevan ollenkaan minua kuuntelematta:
"… Sopii … sopii kyllä teiksikin sanoa, vaikka en mä juuri viitsisi, kun en mä ole kovin paljoa köyhempikään, mutta…" (Hän sanoi tuota siitä syystä, että tiesi olevansa monta vertaa rikkaampi). "Isäksi kyllä kelpaisin, mutta mitähän niistä… Ei meiltä ole koskaan emäntä kadonnut… Ka kun en mä havaitse hyvästikään sanoa." Hän tuli vitkalleen jälleen luokseni, kun seisoin selin häneen.
"No hyvästi nyt … eikä riidellä", hän sanoi ja tarjosi kättä takapuoleltani. Minä käännyin ja annoin hänelle käteni.
"Ollaan miehet kahden puolen, mies isäskin oli." Hän puristi kättäni armottomasti. "Sun isäsi oli siivo mies, eikä me koskaan riidelty, vaikka hevoskauppojakin tehtiin, mutta riita meille sun kanssasi pakkaa tulla … mikä hänessä on syynä. Oletkohan sinä niin paljon parempi kuin minä, vai?"