"No heretkää jo tuosta."
"… Ei sinusta tulekaan koskaan sellaista miestä kuin isäsi oli, usko jos tahdot… Ja vaikka mä sen itse sanon, niin miehen housuissa minäkin aina olen kulkenut…"
"Mutta mitä te nyt oikeastaan kaivelette riitaa?"
Hän ei välittänyt vähääkään minun puheestani, vaan jatkoi:
"Ole niin hyvä kuin olet ja niin raitis kuin tahdot … vaikka teiksikin juuri sais sanoa, mutta… No hyvästi nyt vielä kerran. (Hän tarttui uudestaan käteeni). Käy panemassa piippuun, kun kuljet ja on siellä meillä kamarikin, missä istua sopii. Tehkää nyt niin hyvin… Täytyy sanoa teiksi, jos sitten paremmin tulisitte."
Nyt hän vihdoinkin näytti päättäneen mennä, mutta vielä kerran hän kääntyi ovessa:
"Paljon me olimme yksissä isävainajasi kanssa, vaikka ei se suinkaan tähän kuulu, mutta on se niin paljon että… No ei me sillä riitele, hyvästi nyt vain ja käykää kautta, kun passaa."
Ja hän menee vihdoin ulos, syrjäytyy hetkiseksi huoneitteni taakse, mistä sitten ilmestyy hevosensa luo. Siinä alkaa panna piippuun, nojaillen aisaa vasten ikäänkuin jotain odotellen.
Minua kovin huvitti hänen käytöksensä. Asetuin akkunapieleen salaa tarkastelemaan. Jokainen ruumiin liike ja käännös, jokainen äännähdys ja askel — ne kuvaavat häntä niin omituisesti. Jospa voisin tätä kaikkea kertoa, mutta en voi.
"Soo siinä!" Se on hiljainen, mutta samalla painava nuhde hevoselle, joka hiukan liikahtaa, horjuttaen samalla aisaa vasten nojailevaa isäntäänsä. Viime mainitun pää kohoo vitkaan ja kääntyy hevosen päätä kohti.