* * * * *
Mutta Miina ei ollut mikään tarjokas. "Miksi nytkään tulit?" kysyi. "Tulin vaan", sanoi toinen, "akat soittavat niin hirvittävästi". — "No kun siitä syystä tulit, niin mene pois, en minä sinusta huoli … en ole hätivara… Jumala on petettyjen Jumala." —
Miina pani siskoa kummiksi pyytämään. Kukapa muu kuin lihainen sisko tulisikaan äpärälapsen kummiksi! Kylän eukko, joka asialla kävi toi terveisiä: "sisaresi käski terveisiä sanomaan, että ei hän ole mikään äpäräin kummi!" Miina rupesi itkemään. Mutta muut lohduttelivat: "älä nyt siitä itke, pyydä muita ihmisiä … eihän sisaresi olekaan mikään ihminen". Hän tuli lohdutetuksi. Ensimäiset, joita sitten pyysi, tulivat kummiksi. Toivatpa tuliaisiakin, pitivät oikein kuin ihmisenä.
Isän ja äidin pikku mökissä täytyi uudelleen olla tilaa neljälle hengelle. Siellä oli ensi aikoina itkua ja karkeita sanoja tulvalta, leipää kovin niukalta. "Kun et ottanut sitä roistoa mieheksesi", sanoi äiti toisinaan, "olis leipää edes hankkinut. Nyt. nälkään kuolet ja tapat lapsesikin… Hakisit edes elatusta". — "En", sanoi Miina, "en sittenkään ole hätivara, enkä lain kautta elatustakaan hae. Millä tuo elättää, joka tuskin itse elää: juo ja ryyppää kuin sika. En kirotuilla rahoilla elätä lastani, en vedä enempää päälleni Jumalan vihaa. Minua on Jumala rangaissut, minä kannan ristini nöyryydellä. Teen työtä, kyllä yhden lapsen elättää jaksan, jos Jumala suo". Äiti murisi ja isäkin murisi, mutta mitäs siihen nyt tehtiin. Täytyi asettua olemaan.
Mummo rupesi hoitelemaan pikku poikasta, Miina kävi ukon kanssa työssä. Yhdestä syötiin ja yhteen pantiin tulokset. Aikoja kului. Kallu kasvoi, tuli ukon iloksi ja muorin iloksi. Miinan käsissä oli vahvuutta ja näppäryyttä, kykeni monenlaiseen työhön. Hän oli tullut hiljaiseksi ja nöyräksi. Ihmiset pitivät hänestä paljon, antoivat työtä aina. Ja olipa omituista: näytti väliin siltä kuin Kallu olisi tuonut mökkiin kaikenlaisia tuomisia, iloa ukolle ja muorille, sekä vielä nuuskaa, tupakkaa ja leipää ja vellijauhoja.
* * * * *
Leena eleli yhä miehinen ja kokosi rikkauksia. Kaksi lasta heillä oli, molemmat tyttäriä. Niille piti perintöä hankkia. Kyllä heillä oli tiedossaan kaikki välikappaleet. Kun puotiin meni, sanoi kauppiaalle: "Voi kun on kallista, muualla saa huokeammalla. Pane siihen ja siihen hintaan, en minä sano kellekään. Ota sitte muilta enemmän!"
Runsaasti käski punnita ja mitata, tahtoi paljon kaupan tekiäisiä. Suutarin palkkoja piti vuoden maksamatta, räätälin samoin. Unohti sillä välin muutamia nuttuja, joita oli tehty, samoin pieksuja. Riiteli niistä mestarien kanssa, eikä maksanut kaikkia koskaan. Jos myi kotitekoista palttinaa, erehtyi mitatessa, jos myi villoja, erehtyi punnitessa, jätti aina vähän vaille. Kun siitä jälestäpäin joskus huomautettiin, pyysi anteeksi, vahingon sanoi tulleen ja lupasi toiste korvata. Mutta oli huono muisti, unohti pian ja jätti korvaamatta.
Sisarukset eivät paljoa yksissä olleet. Toisinaan talvisaikoina täytyi Miinan sisareen turvautua, pyytää jyviä kesätyön päälle. Kyllä sisar antoi, mutta hyvin rajoitetun määrän. "Jos kuolee?" sanoi, "niin kuka ne sitte maksaa?" Ei koskaan antanut mitään ilman isälle, ei äidille, ei sisarelle. Kaikki tarvitsi tarkoin itse. Aina hänellä oli härnäämistä Miinalle, pisteli yhdestä ja toisesta. Jumalan nimen kautta hän useimmiten puhui. "Olet suuri syntinen sisar parka", sanoi ja "mitähän hyvä Isä tarkoitti, kun piti mun sukukuntaani sellainen risti, häpeäpilkku tuleman, kuin sinä olet. Saa nähdä saatatko pitää, ettet toista laita. Koreilet ja komeilet, ikäänkuin mikä tyttö. Saunan tukkoon sellainen sais pukea. Häpeä! Kaikki ihmiset sinusta puhuvat". Miinalla myöskin oli suuta. "Sisar kulta, avaja oma poves, katso sinne", sanoi hän. "On ehkä yhtä pitkä taivaaseen, kuin minullakin, vaikka olenkin"…
Sitten rupesi Leena aina itkemään ja tuomaan esiin nuhteetonta elämäänsä ja jumalisia tekojansa.