* * * * *
Minä en ole enää moneen vuoteen ollut lapsi. Minä olen nähnyt tuulta ja tyventä. Olen vaihtanut ja ostanut oikeita hevosia, olen tehnyt oikeita siltoja, aitoja, peltoja ja teitäkin olen tehnyt. Olen ollut poismuuttaneena syntymäkylästäni parikymmentä vuotta, — kaksikymmentä vuotta.
Kun onnettaren virkut varsat väliin pillastuvat ja heittävät minut, kun istun käsi poskella ja muistelen lapsuuteni aikaa, kotikylää, tovereita, huoletonta elämää ja ajatustapoja, silloin minä jään kauaksi aikaa käsi poskelle. Minulta saattaa kyynel vierähtää, ja minut valtaa sanomattoman haikea ikävä.
* * * * *
Joskus käy entisiä lapsuuden tovereita luonani. Useat heistä asuvat siellä kotikylässä; kaksi on muuttanut pois, niinkuin minäkin. Monen kanssa en ole enään muuta kuin tavallinen hyvänpäivän tuttava. Minulla on jo kymmeniä myöhemmin saatuja, paljon likeisempiä tuttavia.
Mutta milloin yksikin heistä, noista lapsuuden ystävistäni sattuu tienoilleni, helähtää sydämmeni kantelossa omituisen hellä kieli. Minä kutsun hänet, lapsuuden ystäväni, tieltä tupaan, tarjoon tupakkaa ja käsken kahvia toimittamaan. Ja, omituista sekin, miten eukkoni menettelee, vaikka hän on kotoisin kokonaan toiselta haaralta. Huomaan, että hänkin erityisellä tavalla kiirehtii kahvia lapsuuden ystävilleni.
Minä haparoin kiinni jutun päästä, kyselen sitä, tätä, ja vienosti hätäillen vien jutun melkein väkivallalla niihin "entisiin aikoihin."
Mutta minä en saa häntä innostumaan, tuota Jaakkoa, Kallea, mikä heistä milloin lieneekin, joka asuu vielä siellä syntymäkylässäni. Kun minä kaivan esiin jonkun muiston, puhdistelen sitä, silittelen sitä ja esittelen hänelle: "muistatko?" Hän saattaa hymähtää kylmästi: "siitä on jo niin pitkä aika, ettei niitä kaikkia muista."
Tuo tavallisuuden mukaan tekee minuun tuskallisen vaikutuksen. Minun tulee paha olla. Tuo lapsuuden ystäväni alkaa näyttää kovin puisevalta, jäykältä koko mies. Hänen muistamattomuutensa, kylmyytensä, puisevuutensa melkein äköittää minua. Hän ikäänkuin vetää repaleista, ikävän näköistä esirippua noiden, minulle niin ihanain muistojen eteen. Minä tarkkailen häntä pettyneen katseilla kiireestä kantapäähän asti. Koko mies muuttuu vähitellen silmissäni: ei hän olekaan tuo entinen Kalle … hän, jonka kanssa silloin niin monta monituista kertaa… Minulta melkein tunkee itku. Minä kun aina kuvittelen nuo synnyinkyläni ihmiset aivan toisenlaisiksi kaikkia muita ihmisiä. Noinko se onkin? Ovatko nekin muuttuneet?
Surkea todellisuus laskee päälleni kuin sumu: ne ovat muuttuneet, nekin!