Mutta minä en ota sitä vähällä uskoakseni. Minä alan uudestaan, vien hänet jutuillani yhä syvemmälle lapsuuteen. Minä varoen vältän enää kyselemästä muistatko. Tahdon panna kaikkeni elähyttääkseni hänen muistiaan. Ehkäpä lämpenee! ajattelen.
Minä lopetan viisaasti valiten sellaiseen kohtaan, johon hänen ehdottomasti pitäisi jotain liittää, jota hänellä täytyy olla muistissaan. Silloin saattaa hän ruveta sanomaan esimerkiksi: "kun tuohon nyt vähän heittäisi lunta, niin nyt olis täysi rekikeli".
Sellaisessa tapauksessa minun sappeni paisuu ja minulla on täysi työ, kun pakotan sitä ohenemaan.
Kun hän lähtee, surkuttelen minä häntä. Useimmiten taivun hänelle anteeksi antamaan vasta noin vuorokauden kuluttua. Sillä välin aprikoitsen asiaa monipuolisemmin. Minulla on siellä vaan lapsuuden muistot, hän on siellä vetänyt elämän kuormaa. Hän on jo ehtinyt sataan kertaan umpeen ajaa silloin hiihdetyt, lapsuuden aikaiset ladut. Hän on ne unohtanut jokapäiväisyyksien joukkoon. Minä olen vetänyt täällä elämäni kuormaa. Minulla on siellä auki lapsuuden aikaiset ladut. En ole siellä koskaan mitään huolehtinut; kaikki semmoiset asiani tiloittuvat tänne. Mutta joka kerta kun tapaan heitä, syntymäkylässä asuvia lapsuuden ystäviäni, teen minä uudestaan samalla tavalla: koetan heistä urkkia esiin lapsuuden muistoja. Harvoin se hiukankaan onnistuu. Useimmiten menee yritys myttyyn. Silloin minun täytyy aina tehdä äskeiset johtopäätökseni uudestaan. Ja se, että niin saan tehdä, se elähyttää minua, se auttaa minua vireillä pitämään omia muistojani.
Kun saan jommankumman niistä lapsuuden ystävistäni käsiini, jotka sieltä syntymäkylästä ovat myöskin pois muuttaneet, silloin on minulla verratonta. Erittäinkin toinen heistä säilyttää muistonsa tarkoin. Kun hän käy luonani, tahi minä hänen luonansa, jaarittelemme loppumattomiin. Meillä kyllä on erilainen yhteiskunnallinen asema. Mutta me emme kaiho toistamme. Sydämmemme saattavat sulaa yhteen lapsuuden muistoissa. Ja kumpanenkin meistä pitää arvossa sitä, että niin saattaa tapahtua.
* * * * *
Joskus käyn katsomassa syntymäkylässäni. Minulle ilmestyy väliin sinne niinkuin asiaa, vaikka ei olekaan mitään semmoista. Viimeaikoina on mielitekoni kuitenkin vähitellen laimentunut. Vanhoista, minun aikaisistani rakennuksista katoaa yksi toisensa jälkeen. Aika ja uudistushalu kuluttavat sieltä muistoni esineitä kuin ahmatit. Nuo vanhat rakennukset, jotka eivät vielä ole kokonaan kadonneet, ovat saaneet kuitenkin korjausten kautta jotain vierasta itseensä. Vanhat ladot katoavat sukupuuttoon. Eräskin talo, minkä kartanolla aina oli varsinainen piilosillaolo paikka, sekin on melkein kokonaan muuttunut. Silloin oli siinä vanha, erinomainen leskiemäntä. Hän oli äitini tuttava ja minun suosijani. Nyt asuu siinä aivan vieraita ihmisiä. Kartano on kokonaan mullistettu, ainoastaan sikoläätti ja sauna ovat vanhallaan. Vaan niihin, niihinkin liittyy monta, monta muistoa. Sikoläätin nurkan takana olen tuhannen kertaa seisonut piilossa piilosilla oltaessa, jokainen halkeama sen seinähirsissä, omituinen oksa, tahi piinlohkioin, — kaikki ne ovat vanhoja tuttuja. Saunassa taas olen kymmeniä talvisia sunnuntaipäiviä satuja kertonut ja kuullut kerrottavan. Kun pakkanen tuikeasti nurkissa paukutteli, kun talollisten isot tuvat olivat kylmänhörneitä, silloin saunassa lämmin suloisesti hyväili ja teki tuon mustan huoneen kodikkaaksi ja hauskaksi…
Minun tekee toisinaan mieli jäädä seisoskelemaan näiden huoneiden patinoille. Mutta minä en oikein uskalla, häpeen tuota vierasta väkeä. Jos huomaisivat, ajattelen, ja tulisivat kyselemään, seisoskelemiseni syytä tiedustelemaan, niin mitä sanoisin heille? Olen vaivannut päätäni, keksiäkseni jotain tekosyytä. Mutta minä en ole löytänyt pätevää. Sanoa taas suoraan, että katselen tuota sikoläättiä ja uudistan lapsuuteni muistoja, sitä en ilkiäisi. Se näyttäisi minusta itsestäkin kovin hullulta ja naurettavalta. Vaikka eivät nuo ihmiset olekaan minulle koskaan puhuneet luotua sanaa, tunnen minä kuitenkin melkein vihaavani heitä; pidän heitä nenäkkäimpinä, uteliaimpina ihmisinä koko maailmassa.
Yhä harvemmin käyn syntymäkylässäni. En tahdo siihen tutustua sellaisenaan kuin se nyt on. Tahdon mielikuvituksissani säilyttää sen vanhallaan. Tahdon muistella sitä sellaisenaan. Se, se on minulle nautintoa.
Kun nousen mättäältä, jolla olen levännyt, on joskus tapahtunut, että muutaman askeleen päässä saavutan, löydän tasaisen tien. Onnettaren varsat tulevat silloin kuin leipurit, itsestään. Minä asetan ne aisoihin ja lähden vakavasti ajellen eteenpäin. Silloin muistuvat lapsuuden ajat harvemmin mieleen. Silmät tähtäilevät uteliaina eteenpäin, tutkien ja aprikoiden edessä olevaa matkaa. Ajatus askartelee olevaisissa oloissa. Muistot tulevat tuomituiksi lapsellisuuksien joukkoon. Etsin ainoastaan tämänaikaisia ystäviäni, nykyisiä henkiheimolaisiani; olen mielestäni enemmän käytännöllinen…