"Mutta, tuota, eikös te ota pois näitä kirjoja, kun ei niitä nyt enää tarvita?" kysyi emäntä, tarjoten niitä kirjoja, jotka opettajalta oli ostettu.
"Vai niin", sanoi opettaja, "teillä ei siis tarvita kirjoja?"
"Mitäpä niillä sitten … kun on kyllä kirjoja?"
"Se on tosin sitte hyvin ikävää, mutta kun minullakin on niitä tarpeeksi asti, niin enpä taida minäkään näitä ostaa." Hän meni tunnille ja emännän täytyi lähteä pois.
Matkalla hän vasta oikein muisti mitä olisi pitänyt sanoa, ja voivotteli kun ei ollut sille sanonut niin ja niin … ettei sen tarvitsisi olla siinä luulossa, että häntä kovinkaan suurena herrana pidetään.
Painajainen.
Tämä tarina, jonka aijon tässä kertoa, on hyvin kummallinen, ensiksikin siitä syystä, että se minusta näyttää ihan todennäköiseltä, mutta kaikista muista se näyttää "komppuneeratulta" jutulta; ainakin ovat useimmat, joille sen olen kertonut, minulle suuta partaa vasten sanoneet: "Valehtelet, valehtelet kun raato!"
Mutta minä kerron tämän, kerron juuresta aikain. Päättäkää sitten itse sen johdosta.
Minä olin joutunut tekemisiin ja siis tuttavuuteenkin työvouti
Lundferssonin kanssa. Hän oli rikas mies, totisesti oikein aika porho.
Perinnöillä oli rikastunut, ja saanut sitten suuria maatiloja
hoidettavakseen ja alustalaisia ja palvelijoita.
Hän oli kummallinen mies, tuo Lundfersson ja minä sen monasti hänelle sanoin, että sinä olet kummallainen mies veli Lundfersson. Mutta hän sanoi: "eipähän, enpähän ole kummallinen, vaan sinä kummallinen olet." Ja niin me riideltiin monta monituista kertaa. Siinä nimittäin oli hän niin kummallinen, että hän ei uskonut ketään muita ihmisiä, jotka vaan puhuivat eli ajattelivat toisin päin kuin hän. Hän oli järjettömän kovapäinen mies.