* * * * *
Leena oli nyt noin 60:n ijässä eikä hän enää parantunut, sängyssä täytyi maata, vaikka kovin paljon olisi työtä ollut. Tuosta hän voihki kaiket päivät, oli kiukussa, pureskeli ja haukkui väkeänsä sängystä päin. Ensin palvelijat totella koettivat, mutta sitten rupesivat tottelemattomiksi, jopa härnäsivätkin väliin, naureskelivat ja pistopuheita nakkelivat.
Eräänä päivänä tuli sisarkin katsomaan. Silloin sairas näyttikin hyvin huonolta.
"Kovin huonolta näytät", sanoi Miina, "taidat matkamies olla .. Mutta oletko sielusi tilaa ajatellut?"
Sisar käänsi selkänsä kiivaasti, ei puhunut pitkään aikaan.
"Koskas minä olen sun tielläs ollut", ähkäsi vihdoin. Miina rupesi itkemään ja voivottelemaan.
"Voi kun sulla on paatunut sydän", sanoi.
Leena sai nyt jutun päästä kiini.
"Ei mulla olekaan huoran syntiä seljässäni, Jumalan kiitos", sanoi. Sitte vielä hän jatkoi samaan suuntaan. Kehui aina Jumalan silmäinsä edessä pitäneensä, ei ollut varastanut, ei valhetellut. Katkonaisesti puhui, kuumeen tapaisella kiireellä, riemuiten sanainsa ja ajatuksensa terävyydestä.
Sisar itki ensin, mutta rupesi sitten hymyilemään. Oli kai löytänyt lohdutuksen, sopivan vastauksen.