Hän nousi levottomasti, sillä mieleen oli johtunut ylioppilas Vieruksen takausjuttu. Oli nimittäin joku aika sitten mennyt takaamaan ystävälleen ylioppilas Vierukselle erään kauppias Nerkkulan kanssa yhteisesti tuhannen markan lainan.
"Mikähän sai minut siihenkin nimeni pistämään? Olisihan pitänyt tietää, että minulla on omissakin asioissani kyllin tekemistä", hän vaikeroiden virkkoi ja nousi kävelemään, sillä yhtäkkiä uudelleen herännyt levottomuus esti häntä jatkamasta lukuaan. Kirjoituksen piti hän kuitenkin kädessään varalla — jos kesken kaikkea jotenkin saisi varastetuksi ajatuksensa siihen.
"No, totta se on!" jupisi hän ja hoivasi kädellään vakuuttavasti, "ei minulla ainakaan vielä ole mitään syytä pelätä Vierusta."
Nyt avasi hän taas vihkon ja koetti kiinnittää siihen ajatuksiaan päästen pari lausetta eteenpäin.
… Mutta jos hän kuolisi? pistäysi väliin ajatus. — "Mutta miksi hän kuolisi? Minä vain turhaan itseäni peloittelen. Hän on terve mies, paljon terveempi kuin minä… Minun … laitani, kuinkahan se oikein lieneekään? Jos se sittenkin olisi rintatauti, kun eivät henkivakuutukseenkaan ottaneet? Henkivakuutus on pelkkä afääri, eikä siinä varmaankaan turhanpäiten hakijoita hylätä." Hän koetteli rintaansa. Se ei nyt tuntunut kipeältä. Mutta öillä hän toisinaan oli herätessään ollut hirveästi hiessä. Sellaista oli sanottu keuhkotaudin merkiksi. Hän otaksui myös tulleensa kummallisen heikkohermoiseksi: pieninkin vastenmielisyys sai pois tolilta. Ehkäpä tähän tämänpäiväiseenkin on alkusyy heikkohermoisuudessa?
Kysymyksen kertasi Laivurinen ääneen jupisten. Mielessä tuntui, että jos vain tämän voisi luotettavasti todistaa, niin hänellä ei nyt olisikaan mitään hätää "enempää kuin ennenkään;" sairas mielikuvitus vain näkee asiat vastenmielisemmässä valossa. Tämä rupesi mielessä vähitellen kehittymään vakaumukseksi. Viime aikoina luuli usein tavanneensa luonteessaan samansuuntaisia vivahduksia. Useita sattumia ja tapauksia muistui mieleen.
"Siitä, ihan siitä tämä johtui, heikkohermoisuudesta … sairaalloisista mielijohteista", äänteli hän.
Helpotti, melkeinpä siinä tuntui olevan täydellinen pelastus. Heikkohermoisuus ja sairaalloisuus olivat vain olevinaan pikkuasioita, helposti autettavia… Hyvä, että nyt tietää syyn kaikkiin hassuihin mielijohteihin! Tietää niitä karttaa, poistaa… Miksei sitä osaisi? Kun jo edeltäkäsin tietää, että kaikki johtuu vain heikkohermoisuudesta!… Tuntui hyvin rauhoittavalta vastaisen varalle, kun voi ajatella tuollaisen tuskan syyt vain teennäisiksi, s.o., että tuskain syytä todellisuudessa ei ole olemassakaan, kaikki on ihan niinkuin ennenkin … sairaalloisia mielijohteita vain!…
Tultuaan tuosta melkein vakuutetuksi saattoi hän levollisesti kääntyä ajattelemaan, minkälaiseksi oikeastaan heikkohermoisuus ja kivulloisuus olivat viime aikoina hänet tehneet.
Pääasiallisin juonne siinä oli, että hän huomasi tulleensa kummallisen kärtyisäksi. Tuo seikka itseäänkin monesti rasitti: se johti hullutuksiin ja kiukuttelemisiin, joita jälkeenpäin sai hävetä ja katua.