Valistusharrastukset olivat häntä ennen erinomaisesti innostaneet, jopa siihen määrään, että hän itseään melkein liikanaisesti rasitti puuhaillessaan niiden hyväksi. Mutta se kaikki oli ollut vain elämää; toisinaan saattoi pitää puuhien tuottamaa nautintoa, hyvää omaatuntoa, vieläpä mainettakin jonkinmoisena omaisuutena.
Nyt, tänä keväänä, oli yhtäkkiä alkanut olla toisin: melkein kaikki puuhat ja toimet kyllästyttivät ja jo pelkkä ajatuskin, että olisi ryhdyttävä tosi-innolla työskentelemään jonkin aatteellisen asian hyväksi, väsytti. Toisinaan hän kuvitteli ja otaksui olevansa hyvinkin sairas ja pelkäsi kuolevansa. Silloin aina kohta johtui kysymään itseltään, mistä se kuolema nyt siinä paikassa tulisi? Ja miksi se juuri hänet veisi, hänet … hänet? Kun oikein ajattelemaan rupesi, ei se tuntunut mahdolliselta. Mahdotontahan se on… Eikä tämä nyt vielä mitään sellaista kipua liene? Paljonhan on muitakin ihmisiä, jotka sairastelevat silloin tällöin, koko elämänikänsä, eivätkä kuole nuorina, eivät keski-ikäisinäkään. — Nyt häntä kuoleman ajatus vapisutti oudosti. "Mutta jospa minulle sattuisi piankin kuolema tulemaan, ennenkuin ehdin raha-asiani järjestää?… Kuinkahan Herran nimessä?… Ne olisivat kerrassaan huonolla kannalla." Häntä painoi raskaasti ja kauan. Vihdoin, ikäänkuin väkisin asiasta irtautuakseen hän huudahti:
"Minä järjestän ne toiselle kannalle!… Ihan heti, kun vain tässä ehdin ja alkuun pääsen." Loppu tuli vastahakoisesti, puoliväkisin.
Jo ennen oli Laivurinen vähitellen ruvennut kaihtamaan saamamiehiään. Häntä rasitti ja kiusasi se palvelevaisuuden-pakko, johon otaksui olevansa velvoitettu alistumaan heidän suhteensa. Tänään hän sen havaitsi muuttuneen inhoksi, vihaksi. Hän huomasi syvästi vihaavansa erittäinkin yhtä saamamiehistään, talokas Vaittista. Viha pystytti uudelleen tänään jo jotenkin epävarmana luhistelevan toivon. Vimmassaan, joka oli osittain silmitöntä, ei hän niin tarkoin perustellut, miten saisi kaikki käymään niinkuin ajatteli. Pois vaan sellaisesta alamaisuudesta! Laina täytyy hankkia muualta, toisenlaisilta ihmisiltä … suorittaa pois sellaiselle ja näyttää, että hän voi raha-asioissakin tehdä vapaan miehen tekoja. Hänellä kyllä olisi luottoa. — "Jos ei minulla, niin ei sitten kenelläkään!" — ei tarvitsisi oljennella kaikenlaisten myyräin orjana, kuin mikä ikään!…
Yhtäkkiä heränneestä omanarvontunnosta kohoili rinta voimakkaasti. Kiihoittuneena aikoi hän taas ruveta esitelmäänsä lukemaan, muodostellen jo ajatuksissaan uusia käänteitä erityisiin kohtiin: pitää antaa niille rikkaille aika löylytys, mokomille aineenorjille, ihmisetanoille!…
Mutta samassa hän kiintyi katselemaan viereisellä maantiellä muuatta satunnaista tapausta.
III.
Joukko matkustavaisia pidättyi hevosiansa juottamaan naapuritalon kaivolle. Olikin nyt lämmintä ilmassa! Tie tomusi, tukki suut, silmät ja korvat. Heinäkuu oli käsissä ja kuumia poutailmoja jo ollut pitemmän aikaa. Mitäpä siinä teki matkustaja muuta kuin pidättyä joka kaivolle mikä likelle sattui, juomaan itse ja juottamaan hevosiansa. —
"Älä aja, Mikko! Hoi! Älä aja, pidätä… Annetaan vettä hevosille!" huusi joku peräjoukosta etumaiselle.
Mikko oli juovuksissa, huojui ja hoippui kuin mikä; vielä päälliseksi näytti puoleksi nukkuvan. Useat muutkin ajajat nukkuivat, mikä makasi rattailla selkiselällään, pää alaspäin, mikä missäkin asennossa virui ja rötkötti. Yksi ja toinen heräsi huutamaan, mitä oli milläkin sanottavaa, useimmiten joutavaa, vieläpä sikamaistakin. Kielet sammalsivat, silmät olivat oudosti muljollaan viinasta ja unesta.