Laivurinen hämmästyi: tuohan kalskahtaa miehuulliselta!… Hän ei voinut olla enää sanomatta:
"Minä kuitenkin toivon, että minun omaisuuteni sentään riittää velkoihini."
Mutta Kärppälää vaivasi Santavaaran myönnytys. Hän oli pitkän ajan syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:
"Kyllähän Santavaaran sopii sanoa sillä tavalla, mutta toista se on tässä muiden." Äänestä kuuli kyllä, että hän oli asiaa kauan miettinyt.
"Niin … mitä sinä nyt, millä tavalla sanoa?" kysyi Santavaara.
"Sillä tavalla vain, ettet välitä, vaikka pitäisikin maksaa."
"No et sinäkään siitä häviä", tuumaili toinen naurahtaen.
Laivurisen mieli alkoi synkistyä kaikista vastaanponnistuksista huolimatta. Puhuvathan nuo tuossa hänen asioistaan ikäänkuin ei häntä enää olisi olemassakaan!… Santavaaraan hän oli äsken oikein mielistynyt. Mutta nyt taas meni mieleen ajatus, että rikkauksiltaankohan se tuossa vain mahtaileekin?
"Kyllähän se on niin, että joka menee takaamaan, se menee maksamaankin", ähkäisi Kärppälä.
Laivurinen iski häneen myrkyllisen silmäyksen ja käännähti niin, että tuli istumaan melkein selin vieraisiin. Hän oli sydämestään suuttunut nyt lopullisesti Kärppälän sanoista. Toiselta puolen kuitenkin outo vallanalaisuuden tunne, joka häntä aivan äsken alkoi painaa, pidätti teräviä sanoja puhkeamasta.