* * * * *
Oli muutama päivä väliä, kun Laivurinen huomasi ikkunastaan, että
Vaittinen ajoi pihaan. "Varmaan Kärppälän käskystä", mutisi hän.
Vaittinen tuli huoneeseen suu täynnä sanoja ja juttuja. Hän kertoi kuulleensa, että opettaja oli tullut pahemmin kipeäksi. Sanoi sanoneensa, että pitääpä käydä katsomassa, kun tuttujakin ollaan ja muuta…
"Voi Herra auttakoon, kun olette mennyt heikoksi!" huudahti hän. "No, tottapa tohtorin luona on käyty? Niin miks'ei, kysymättäkin sen tietää… Mutta mitäs siihen tekee: kun tauti tulee, kyllä sitä kestää terveyttä rahalla ostaa."
Sitten hän kertoi kuinka hänellä oli ollut kaksi kertaa sormessa koi; kerran oli koko ruumis ollut ajoksia täynnä; olipa hän joku vuosi takaperin maannut yskässäkin kolme päivää. Emäntä-vainajansa tähden oli ollut kahdesti tohtorin luona … "ja … ja kyllä sitä saa koettaa, joka kerta sairastamaan alkaa".
Nyt riitti puhetta. Laivurisen ei tarvinnut kuin kuunnella ja toisinaan myöntää: "niin se on", taikka "jopa". Tuo riitti mainiosti hänen puolestaan.
Sitten alkoi Vaittinen jaksattaa muiden ihmisten asioista: rikkaudesta, köyhyydestä, onnesta ja onnettomuudesta, ja pääsi siitä aivan huomaamatta käsiksi Kärppälään, kehui, että tämä on rikastunut kuin peijakas. Millä lie rikastunut? Kun ei Laivurinen ollut sitä kuullut, tiesi Vaittinen joukon syitä ja rupesi niitä luettelemaan. Lopuksi tuli: "Se on tarkka ja kiinteä kuin mikä. On jo meillä käynyt monta kertaa sanomassa, että pitäisi ruveta opettajaltakin tahtomaan sitä saatavaa, jossa hän on takaamassa. Mutta minä olen sanonut, että älähän nyt turhia, kyllähän opettaja aina velkansa maksaa ja…"
"Eilen kävivät täällä molemmat", keskeytti Laivurinen äreästi, "ja sanoivat, että te olette vaatinut."
"Minäkö vaatinut! Eei… Kuinka ne sillä lailla valehtelevat. En minä ole sanallakaan vaatinut. Santavaarako sanoi?"
"Luullakseni Kärppälä."