Nyt on kevätlukukauden aika koulussa. Mutta Laivurinen makailee puolipukimissa vuoteellaan. Sukatkin ovat jaloissa, ne ovat hyvin täyteläiset, sillä jalat ovat alkaneet paisua. Silloin tällöin kurkistaa ovesta muori, tuleepa joskus vuoteen viereenkin, kyselee, eikö mitään tarvitsisi…
Kouluhuoneesta kuuluu epäselviä ääniä, milloin opettajan, milloin oppilaitten. Jonkun aikaa on siellä jo ollut toinen opettaja.
Rouva on tänään kaupungissa kysymässä lääkäriltä, olisiko tuo jalkain paisuminen vesitautia… Ja mikä auttaisi niitä sulamaan; sekä saamassa uutta neuvoa ruokahalun palauttamiseksi.
Sairashuoneessa on hiljaista… Ainoastaan himmeä kajastus kouluhuoneen äänistä taikka kyökistä päin kuuluva omain lasten melu tai maantietä silloin tällöin ajavan reen kopina ja kulkusten helinä sitä häiritsee hiukan. Ulkona on pakkanen ja ilma ruman harmaa.
Laivurisella on pöydällä vuoteen vieressä valikoima kaikensisältöisiä kirjoja ja muutamia sanomalehtiä. Mutta hän ei lue. Nykyisyyden eteen on hiljaa laskeutunut esirippu ja ajatukset vaeltelevat kaukaisissa ajoissa, joista ne hiljalleen lähentelevät nykyisyyttä kuin pienoinen järvipursi sumuisena, lämpimänä yönä.
Matkaan ne lähtivät kotikuusen kuuluvilta, missä paimentorvi heilui poikasen kaulassa ja juostessa takoi rintaluihin… Ja hän ajatteli ja muisteli sitä pikkuista tuohikonttia, jonka itse tekaisi vanhan ja ränstyneen sijaan. Olisi sen tuntenut vaikka sadan seasta, sillä siitä hän oli monena herran päivänä täyttänyt nälkäisen vatsansa. Se seurasi aina, mihin paimeneksi meni, sillä se oli oma ja sopiva. Monella eri tavalla emännät sen täyttivät.
Mutta se muisto ei enää tuntunut pahalta, että joskus nälkää näki. Sen sijaan salojen rajaton vapaus ja toverien verraton seura — ne, ne olivat elämää, josta rikkaasti ja loppumattomasti pyörähteli esiin uusia tauluja ja muistoja. Toinen oli toistaan viehättävämpi.
Oli hänen ollut pahakin olla, hän oli saanut selkäänsä, oli saanut olla sankarina ja useimmiten kehuttuna teräväpäänä. Rangaistukset ne tuntuivat nyt leikiltä ja kärsimykset joutavalta lapsellisuudelta.
Koko tuo aika kuvastui mieleen kuin mansikkainen mäkirinne, missä väsyksiin asti piehtaroitiin ja vihdoin laskeuduttiin pitkälleen, poimittiin vielä siitäkin yli kyllän. Painettiin poski vasten sukkelasti kutkuttavaa mansikkamätästä ja nukahdettiin…
Se oli lyhyt, hetkellinen, ihana houre: hän luuli nytkin painavansa poskea mätästä vasten. Oli tuntevinaan sitä tuoksua ja sitä sukkelaa kutkuttamista…