"Etkö tarvitse mitään?" kysyi muori ovea raottaen.

"Häh?… En."

Poskeen tuntui vastenmielisen nihkeältä tyyny, huoneen ilmassa oli lääkkeiden hajua … ulkona huuruinen, harmaa pakkanen. Hän voihkaisi katkeroitunein mielin. Mutta aivan itsestään lipui ajatus jälleen renkipäiviin. Vainiolla ojain kaivussa, metsissä puiden hakkuussa — kaikkialla tuntui omituinen kaipuu, kalvava ikävä. Hän muisti merkillisen terävästi, ettei hän ymmärtänyt mitä ikävöi. Ei sillä ollut mitään määrättyä esinettä, ei kaivatulla mitään tarkkaa muotoa. Tyhjältä vain tuntui, vaikka ei tiennyt mikä on tyhjä. Vihdoin se vähitellen selvisi, kun aina hiljakseen etsi, eikä hän ollut tyytyväinen ennenkuin löysi. Siinähän se oli, miltei tarkkapiirteisissä puitteissa: Sattumalta hän oli oppinut kirjoittamaan, lukemaan oli mainio, tutut sanoivat teräväpäisimmäksi mieheksi koko kylässä. Oli harvinainen lukuhalu ja erinomainen muisti. Surkuteltiin hukkaan meneviä lahjoja ja miehissä tuumittiin, miten ne saataisiin käytäntöön. Tämän ohella kiertyi hiukkasen kokoon varoja … hyvin hiukkasen, kolmisen sataa markkaa vain. Mutta siitä ihmiset rupesivat luottamaan, lupasivat auttaa… Ja tuli lähdetyksi seminaariin. Siellä se ensin tuntui kuin ilmassa liikkuvan ja olevan kohta saavutettavissa tuo ikävöity… Koht'sillään saa astua täydellä jalalla elämään, todelliseen, ihanaan, vapaaseen, ikävöityyn elämään…

Toivo kuitenkin päivä päivältä petti. Alituinen kieltäytyminen ja tuskallinen ponnisteleminen, nekö lienevät kadottaneet kaivatun näkyvistä tai estäneet sitä tuntemasta. Tiedon aarteet kyllä kasvoivat ja sydämessä oli yhä jonkinmoinen epäilevä tunne siitä, että kerran vielä löytyisi kätkössä olevan kultamurusien piilopaikka. Jotain kyllä löytyikin ja oli hetkiä, jolloin luuli havartaneensa kiinni aarteen reunasta ja se tuntui jo varmasti olevan käsissä, ja elämä tuntui silloin aina iloiselta, oikein elämältä … ihan sellaiselta, miltä hänen kuvittelunsa mukaan elämän aina pitäisi tuntua, mutta mitä se ei ollut. Sellaista oli niinä aikoina, jolloin tutkinnot hyvin onnistuivat, hän näytti voivan kohota yli toverijoukon ja sai muilta tunnustusta. Se oli kuitenkin aina vain hetkellistä: aarre lipui huomaamatta käsistä ja katosi.

Sitä seurasi yhä uusi ponnisteleminen, odottaminen ja työ. Mutta ei se kaikki ikävää ollut, sillä toverit ne, ne sentään antoivat elämälle makua. Toverit!… Niiden kera muisteleva ajatus hiipi ja hajausi ympäri isänmaan: minkähänlaisissa oloissa se, ja sekin eleskelee nyt?

Mutta tuli vihdoinkin aika, jolloin löysi kaivatun elämän ja jolloin jo iloitsi siitä, että oli saavuttanut sen, mitä oli kaivannut; jos jotain vielä huomasi puuttuvan, tiesi tarkoin mitä se oli ja uskoi senkin saavuttavansa ennen pitkää. Tämä oli silloin, kun sai päästökirjan seminaarista ja pääsi opettajaksi tänne.

Nyt kuvitteli hän itseään koneentapaiseksi, joka oli tehtaassa valmistettu ja sieltä yhtä kyytiä vietiin työkentälle…

"Sitä aikaa!"

Tulin tänne, jouduin yhtäkkiä erityisen kunnioituksen esineeksi, erityiseksi neroksi, kukkulinnan herraksi!… Ympärilleni kokoontui, ikäänkuin he minua vain olisivatkin odottaneet, joukko oikein alkuperäisiä kytöpoikia… Pantiin toimeen iltamia… Ja sitä intoa sitten, kun pidin puheita ja esitelmiä!…

"Ja harrastuksetpahan virisivät."