Pilkkasivatkin, mutta mitä siitä, kun melkein silmin saattoi nähdä, miten edistyksen vieno oras kohosi rikkaruohoisesta maasta ja kimalteli kullalle…
Tyttömaailmasta ilmestyi näyttämölle yksi, nelilehtinen apila kolmoisten tuhantisessa parvessa. Ensin ei häntä huomannut, mutta sitten sattumalta … ja sitten ei voinut enää silmistänsä laskea: täytyi saada se poimituksi, ottaa säilyyn… Niitä harvoin tapaa, nelilehtisiä. Köyhässä, varattomassa kaupunkilaisperheessä tyttö kasvoi. Sieltä hän sen poimi ja toi kotiinsa. Kaikki oli näin löydetty. Hän kaiveli ja penkoili elämän aarteella mielin määrin, nauttien siitä täyteläisin siemauksin.
Se oli elämää, noina muutamina vuosina. Ei mikään toive näyttänyt toteuttamattomalta eikä mikään vastus voittamattomalta.
Tämän eteen laskeusi himmeä esirippu, alussa tosin läpikuultavana, mutta yhä paksumpana ja peittävämpänä, kunnes se vihdoin kääräisi hänet kuin tiukkaan kapaloon, josta ei nähnyt eteenpäin tuumaakaan. Tuossa kääreessä hän riuhtoi aikansa, koetti vapautua ja kiinnittää mielikuvituksen herkän silmän tulevaisuutta kohti. Mutta kapalot kääriytyivät yhä tiukemmalle… Ajatus voi askarrella ainoastaan olevaisissa oloissa, jotka olivat kasvaneet omaan olemukseen kiinni ja jäivät vaipan sisään…
Keuhkotaudin hirveä kummitus liihotteli torjumattomana ympärillä. Sillä tuntui olevan ikäänkuin siivet, joita se räpytteli raivoisasti, toisinaan niin rohkeasti, että tuntui ja pakotti, milloin selkäpiitä, milloin rintaluita. Sen ohelle ilmestyi velkojia ja takausmiehiä, jotka kukin tavallaan määräilivät hänen maailmassansa. Vaikka ne eivät olisi mitään puhuneetkaan, niin tuntui kuitenkin siltä, kuin ne olisivat ajatelleet. Ja sehän oli samaa, kuin jos olisivat puhuneet… Ei, se oli pahempaa. Jos olisivat aina puhuneet mitä ajattelivat, niin olisi siinä ollut jotain varmuutta. "Meitä sinun pitää ajatteleman, yhä muistaman!" tuntuivat ne ajatuksissaan kiljuvan.
"Minä se olen!" kähisi keuhkotaudin basilli ilkeästi irvistellen…
Nuoriso, jossa hän näki kylvönsä orastavan, hymyili parvittaan perällä, kuten omat lapset silloin, kun on suuria vieraita, joita ainoastaan velvollisuudesta kestitään.
Mutta tälläkin ajalla oli jotain, joka veti mieltä pois kiusallisista painajaisista: mieli kiintyi katkeamattoman halukkaasti tutkimaan salatuita asioita. Siinä teki sen merkillisen huomion, että se, mikä oli ennen ollut selvää, tuli nyt epäselväksi; mutta kun asetti rinnakkain oman entisyyden ja nykyisyyden, huomasi sentään itsensä nyt kehittyneemmäksi. Sitä suuremmalta näytti vajanaisuus, epäselvyys, jonka perille ei voinut tunkeutua.
Välähti vielä pienoinen valopilkku, tuo syksyinen aika, jolloin koulukin avattiin ja jolloin elämänovi taas näytti olevan raollaan, jolloin ihanteet näkyivät tahtovan uudelleen palata ja palasivatkin, mutta arkoina kuin västäräkki keväisellä jäätiköllä asettuivat entisille sijoilleen…
Nyt on nykyisyys käsissä. Päätä pudistelevina ja salaperäisinä lääkäreitä… Koulussa sijainen opettajana… Omaisuus tuskin velkoihin riittävänä ja lapset, nuo omat pienet lintuset, joista mielikuvituksissa niin usein loi suuria ihmisiä, isänmaallisen viinamäen työmiehiä… Jos itsekin kaadun, kaatuvat nekin, nuorina taimina, orpoina… Eläke tuskin riittää ruumiin ravinnoksi. Mikä on heidän kohtalonsa, heidän, jotka Jumala meille antoi?… Voisiko toivoa heille minun kohtaloani, että sallimus heitä johdattaisi henkisille aarreaitoille? Vai tulevatko he tavallisina ikävöimättöminä, kaipaamattomina ihmisinä elämään ainoastaan syödäkseen?… Silloin he eivät ymmärtäisi isänsäkään tarkoituksia, tuskin kunnioittaisivat muistoani… Kenties vihaisivat isäänsä, joka ei ole kokoillut rahoja heille perinnöksi…