"Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää elää kuin korkeintaan kaksi viikkoa."
Muorilta pääsi pidätetty huudahdus.
Laivurinen jäi liikahtamatta paikalleen, sillä veri tuntui yhtäkkiä lakkaavan juoksemasta. Vähän ajan kuluttua nousi hän hitaasti, hiipi sängyn luo, laskeusi siihen alassuin ja tuhersi kasvonsa tyynyihin.
"Kahden viikon kuluttua?" äännähti hän vihdoin itsekseen kähisevällä äänellä ja huomasi samassa, ettei hän sen jälkeen, kuin vaimonsa ilmoituksen kuuli, ollut ajatellut juuri ensinkään mitään.
"Kahden viikon kuluttua", matki hän uudestaan, melkein itsetiedottomasti ja kenties ollenkaan sitä ajattelematta.
Taas alkoi kuulua kuiskuttava ääni raollaan olevasta ovesta. Hän teroitti kuuloansa. Ei erottanut tarkkaan, ainoastaan muutamia sanoja: siellä muori rukoili, varmaankin polvillaan ja pää laskettuna ristissä oleviin käsiin. Sairas kuvitteli, että hänen vaimonsa tällä kertaa oli mukana koko hengellään ja sydämellään… Kovemmin! teki hänen mielensä huutaa, sillä hän olisi halunnut niin mielellään kuulla joka ainoan sanan. Mutta hän peräytti jälleen aikeensa. Ei tahtonut häiritä. Hän seurasi sydämellään sitä ajatusta, jonka hajanaiset sanat hänessä synnyttivät, vajosi siihen niin kokonaan, että vasta kotvasen kuluttua, kun ei enää muorinkaan ääni kuulunut, taas muisti äskeisen:
"Niin … niin … ettäkö kahden viikon kuluttua olen mennyt…"