"Mutta mikä turva minä enää olenkaan", hän kohta taas huomasi katkerasti.
Liina tuli sisään. Tullessaan katsoi ovesta kurkistellen oliko sisällä niitä, joita etsi. Suu meni iloiseen hymyyn, kun huomasi heidät. Laivurisen kasvoilla kuvastui myöskin heti iloisempi ilme: hän ei ollut luullut näkevänsä Liinaa iloisena tänään. Rouva tuli viereen, laski kätensä Laivurisen päälaelle ja kumartui hyväilemään nukkuvaa lasta.
"Pikku lintuseni." Sitten hän kehoitti illalliselle ja arveli ruoan jo vähän jäähtyneenkin.
"Mutta miksi sinä niin sanatonna?" kysyi hän.
Laivurinen alkoi kierrellä. Hän ei olisi mielellään ilmaissut luulojansa, jos ne olivat perättömiä, eikä olisi tahtonut ollenkaan ottaa esille akkain riita-asiaa. Yhtä ja toista teki vain vakavuutensa syyksi, oli väsynyt y.m. Mutta lopuksi ikäänkuin vahingossa kysyi: "Oliko teillä riitaa äsken?"
"Kenellä?"
"Sinulla ja muorilla."
"E-e-i", veti rouva pitkään, "miksi niin?"
Laivurinen ilostui.
"Minä vain luulin", sanoi hän, "kun tulin ulkoa, niin olin kuulevinani kyökistä jotain sellaista."