Aamulla hän oli väsynyt ja pahoinvoipa, rinta arka ja kipeä. Yleensä oli mieli rauhallisempi kuin eilen ja yöllä, sillä lepo oli sen verran virkistänyt, että saattoi jotenkin tasamielisenä ajatella eilisiä asioita.
Nyt oli sunnuntai-aamu. Ilma oli erinomaisen paisteinen ja kaunis. Paksu yökaste, joka vielä kimalteli puitten lehdillä ja ruohikossa, teki raitistavan vaikutuksen kuin vesilasi kuumalla säällä. Ihmisiä käveli maantiellä hiljakseen kirkkoa kohti, mistä kuului aamukellon juhlallinen kajahtelu.
Laivurinen nojaili avoimeen ikkunaan ja sulki huomioonsa kaikki nämä seikat. Yhtäkkiä päätti hän lähteä kirkkoon. Hänellä ei ollut tapana käydä siellä muuta kuin kerran vuodessa ripillä ja joskus sattumalta muuten. Esteenä ei ollut matkan pituus, vaan se, ettei sinne tullut mentyä. Mutta nyt tuli ikäänkuin ikävä sinne. Kellot kutsuivat, ihmiset kulkivat juhlallisina, luonto ja kaikki oli juhlallista. Sielussa heräsi omituinen osanoton halu, ikävä ja kaipuu. Hän ilmoitti asian vaimollensa ja kehoitti tätäkin lähtemään. Molemmat rupesivat valmistautumaan.
Pukeutuessaan kirkkoon ajatteli hän, mistähän oikeastaan oli nyt tullut tämä päähänpisto? Hän kuvitteli, mitä ihmiset mahdollisesti ajattelevat, kun hänet kirkossa näkevät. Vapaa-ajattelijaksi ja jumalankieltäjäksi hän tiesi muutamain yksinkertaisten ihmisten häntä sanovan. Siitä hän ei välittänyt oikeastaan mitään, sillä otaksui, ettei kukaan järkevä ihminen sellaisia usko.
Tuon arvelun Laivurinen tiesi levinneen siitä, ettei hän käynyt kirkossa ja että hän joskus, puheen tullessa tästä asiasta, oli lasketellut hiukan vapaammin.
"No parempi olisi ollut pitää suu kiinni", hän sanoi itsekseen pukeutuessaan, "eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset ihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta mitä oikeastaan teen kirkossa?" hän ajatteli. "Tiedän minä itse saman minkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua sinne, kaikki ovat siellä niin olevinansa; se näyttää minusta hävyttömältä totuuden ja Jumalan pilkalta.
"Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty", hän jupisi, "on se". Mutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni! Enhän sille mitään voi, että näen, että ajattelen näkemieni johdosta ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa saattaisinkin pitää suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei minua kukaan soimaisi. Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella mitä hyvänsä, kun en vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin hyvä ihminen ja kristitty! Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä vielä kiittäisin heitä, kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas noin, tuo on oikean kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat uskovaiseksi. Mutta kun en sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen tuttavilleni mitä ajattelen, niin siitä leviää tieto, että olen vapaa-ajattelija.
"Mutta mikä vapaa-ajattelija minä olen! En ainakaan enää ole. Etsivä minä olen, totuutta etsivä, etsivä sielu."
He olivat vihdoin valmiit ja lähtivät.
Muori oli hyvin jumalinen. Hän tuli iloiseksi, kun näki Eeronkin kirkkoon menevän. Ehkäpä Herra omansa löytää, ajatteli äiti, kunpa löytäisi Eeronkin!