"Mutta istuhan…"
"En. Tulen toiste, kun on aikaa."
"Tuota … no voi hiisi, kun miehellä on hätää", luki Airaksinen, kun meni toisen perässä puotiin.
"Sinä se tienaat rahoja vain yöt päivät", virkahti Laivurinen puodissa, ja suu oli naurussa.
"Valehteletpahan! Sinäpä niin teet. Sun palkkas juoksee yhtämittaa kuin syntivelka." Airaksinen nauroi, ja muut puodissa olijat yhtyivät. Laivurinen säpsähti, teki pari turhaa koetta nauraaksensa. Sen perästä hän sanoi hyvästi ja meni.
"Syntivelka", matki hän, kun pääsi tielle.
"Ei, ei koskaan häntä… Häntä en pyydä", äänteli hän vapisten mielenliikutuksesta ja jatkoi vitkaan kulkua kotoa kohti.
V.
Laivurinen makasi yönsä hyvin huonosti, erittäinkin iltayöstä. Jos unonen joskus hiljaa lähenteli, hienosti leyhytellen huumaavia siipiään, niin silloin, aivan aavistamatta kuin ryöväri, ryntäsi esiin joku harmillinen ajatus. Ja kaikki vähäpätöisyydetkin ne nyt kuvastuivat mielessä suurina ja kovin kiusallisina. Ne olivat ikäänkuin liittoutuneet väkivallalla kukistamaan, saattamaan epätoivoon. Niitä ilmestyi yhä uusia, yhä kamalammissa muodoissa.
Pahinta kaikesta oli se, että rinta tuntui hellältä ja hengitys kävi raskaammaksi. Sellaiselta se ei ollut tuntunut moneen viikkoon, vaikka kyllä aikaisemmin keväällä, jolloin hän kävi tohtorin luonakin muutamia kertoja. Viime viikolla oli hän jo ollut siinä luulossa, että tauti on helpottanut. Mutta ei! Nyt sekin kävi kimppuun kuin musta painajainen, julmana, säälimätönnä, peloittavana. Vuoteella hän ähki, toisinaan melkein valitus ja itku pyrki. Monta kertaa kysyi vaimokin: "miksi et nuku? Mikä sinua vaivaa?" Täytyi ilmoittaa, ettei häntä oikeastaan mikään kiusaa, ettei vain tahdo uni tulla, eikä itsekään tiedä miksi ei. Kun saattoi tätä oikein vapaalla äänellä valehdella ja huomasi, että vaimo uskoi ja nukkui uudelleen, niin mieli meni paremmaksi. Vihdoin luonto voitti ja uni valloitti. Aika oli silloin jo kulunut yli puolen yön.