Kyynel tipahti poskelle, ja hän kurottui kultasensa kaulaan, painoi sitä puoleensa, suuteli pitkään ja tulisesti. Tämä synnytti syvää lämpöä. Vaimo jäi siihen pitkäksi aikaa ja alkoi itkeä. Kumpainenkaan ei puhunut mitään, mutta toinen ymmärsi toistaan. Mitäpä tässä puhelemaan kömpelöä kieltä, pilaamaan ja sotkemaan ihania tunteita ja sydämien vienoa keskustelua…
"Onko nyt lämmin?" kysyi rouva vihdoin ja paranteli vielä peitettä.
Lämmin oli. Vieläpä luuli Laivurinen iltapäivään kokonaan parantuvansa.
"Tottahan paranetkin."
Tässä toiveessa oli varmaankin koko sydämen ajatus, koska rouva taas purskahti itkemään.
Lapsia oli tullut huoneeseen, he keräytyivät äidin ympärille hameesta kiinni pitäen isän sänkyyn tirkistelemään. Mutta hiljaisuutta ei kauan kestänyt. He alkoivat sähistä ja väitellä. Äidille tuli hätä, rupesi suhdittamaan: isä on väsynyt, isän täytyy saada nukkua. Kovin häntä peloitti, että isä taas ärtyisi lasten melusta. Mutta isä ei ärtynyt. Lempeästi ja sovitellen hän sanoi:
"Menkää, lintuseni, menkää äidin kanssa, että isä saa vähän nukkua.
Ehtoolla, kun isä paranee, saatte leikkiä isän huoneessa."
Lapset tottelivat ja menivät riemuiten pois… "Illalla, kun isä paranee…" j.n.e.
Pihalle tultiin hevosella. Rouva katsahti ikkunasta.
"Kirkkoherra tulee jo… Mitenkä hän näin aikaisin!", äänsi hän tyytymättömänä.
Sanaa sanomatta Laivurinen nousi, tuskallinen ilme kasvoilla ja rupesi pukeutumaan.