X.
Useita johtokunnan jäseniä istui Laivurisen huoneessa. Keskustelu kävi kankeasti sillä jutun aineena oli kovin jokapäiväisiä asioita ja muutenkin näytti olevan kuin jotain painavaa mielissä. Laivurinen istui joukossa melkein mykkänä. Hänelle eivät puhuneet muut eikä hän muille. Hän oli käärinyt paksun huivin kaulaansa ja pukenut päällystakin yllensä ja näytti matkamieheltä muiden rinnalla.
Kankeata keskustelua oli Laivurinen melkein mitään elonmerkkiä ilmaisematta kuunnellut noin puolen tuntia. Sitten hän liikahti tuolillaan kärsimättömästi ja hänen vakoileva kysyvä katseensa kiersi miehestä mieheen.
Tähän saakka oli keskustelu käynyt melkein Laivurista huomaamatta. Mutta nyt jokainen hiukan sävähti ja katseet lensivät yhteen. Keskustelu katkesi paikalla, ja jokainen näytti tuumivan, mistä jatkaisi Laivurisen kanssa. Mutta kukaan ei ensi hetkessä keksinyt mitään. Kirkkoherra turvautui sormiaan hivuttelemaan ja muut piippujaan asettelemaan. Kun Laivurinen tarjosi tupakkaa, piippuun pantavaa ja paperossia, päästiin jo helpommalle ja Tolvanainen keksaisi jo sanottavaakin.
"Kovin on opettaja nyt mennyt heikoksi. Ette taida virkavahvistuskirjaa kauan tarvitakaan." Hän hymyili ystävällisesti, surkuttelevasti. Jo äsken tullessaan oli hän opettajan heikkoudesta puhunut.
"Eipähän sitäkään tiedä", virkahti Laivurinen kuivasti.
"Nyt pitäisi jo enemmän huolehtia toisenlaisesta virkavahvistuskirjasta", jatkoi Tolvanainen, "vahvistuskirjasta, joka valtuuttaisi Karitsan häihin." Hänen suunsa oli laupiaassa hymyssä, ja kirkkoherraan katsahti hän kuin kiitosta odotellen. Laivurinen kuohahti hermostuneesti:
"Mistä syystä te tuollaisella erityisellä tarkoituksella minulle sitä sanotte?" kysäisi.
Toiset johtokunnan jäsenet katselivat hämillään pitkin neniään.
Tolvanainen ihastui, kun huomasi, että hänen puheensa koski.
"Mutta miksikäs opettaja sitten suuttuu siitä, että minä sanon sillä tavalla?" kysyi Tolvanainen terävästi ja posket alkoivat hehkua.