"Noo … siellä on kotona toimia. Käy katsomassa."
"Samoin, samoin!"
Laivurinen meni taaksensa katsomatta, vaikka toinen seurasi pihalle saakka.
Ehdittyään kotiin huomasi siellä olevan aivan tyhjää ja hiljaista. Hän meni katsomaan kyökkiin. Siellä ainoastaan piikatyttönen askarteli keittoastiain kanssa, ja saattamaton, raajarikkoinen sisar makasi sängyssään kyökinloukossa. Tyttö ilmoitti rouvan ja lasten menneen kylään; muorista ei tiennyt sanoa mihin lie mennyt. Laivurinen palasi huoneeseensa ja istui soututuoliin.
"Tiesinhän minä sen … aavistinhan minä, etten saa henkivakuutusta!" hän siinä itsekseen jupisi, heilautti kärsimättömästi ruumistaan ja tuijotti suoraan eteensä.
Siitä oli kulunut kaksi kuukautta, kun oli henkivakuutusta varten ollut lääkärin tarkastuksessa. Sen jälkeen se oli ollut hyvin usein mielessä. Jos eivät vakuuta, en välitäkään, oli hän toisinaan ajatellut; kuka sen tietää, miten kauan elää… Saa vain sinne pienistä tuloistaan suuren osan syytää. Mutta, ajatteli hän taas toisinaan, hyvä se olisi… Nuo velatkin…
Silloin aina kun velat tulivat mieleen, herpaisi oudosti, tunsi ikäänkuin kutistuvansa pienemmäksi, voimattomammaksi ja vajoovansa hiljakseen jonnekin… Oli kulunut jo kuusi vuotta siitä, kun paikan sai, ja — siinäpä ne velat vielä olivat.
"Jospa … jospa ne vakuuttaisivat!" Sillä hän aina miehistyi ja odotti päätöstä. Toisinaan oli jotenkin varma, että vakuutusyhtiön päätös tulee myöntävä, ehkä hiukan koroitetuin ehdoin. Sellaisina hetkinä tuntui olevan lujaa maata jalkain alla. Tuossa hän nyt istui muistissaan seuloen, millä mielellä kulloinkin oli päätöstä odottanut, koettaen kaikin puolin olettaa, että noinhan hän juuri itsekin ajatteli enimmäkseen, ettei hän ottaisi vakuutusmaksua maksaakseen lopultakaan. Jos olisi saanut itsensä narratuksi ja muistiansa petetyksi, ei asiassa olisi ollut mitään huolettavaa. Eihän tässä olisikaan sitten mitään toivon petosta!…
Mutta eipä saanut muistiansa narratuksi. "Toivoit sinä! Ajattelit sinä vakuuttaa henkesi — velkaisi tähden!" kuohui ajatuksissa aina, vaikka mitä olisi eteen pistänyt. Kun todellisuus vihdoin yksinomaisena valtiaana jäi luomaan ajatuskuvia, pisti yht'äkkiä mieleen kysymys: paljonkohan minulla oikeastaan on velkaa? Samassa valtasi omituinen pelko, ja hän jo ajatteli jättää koko asian. Olkoon! Mitä minä sen laskemisesta hyödyn! Mutta hänessä kuohui kiihko päästä laskemaan. Kesti vähän aikaa epäröidessä. Tuntui siltä kuin oikea käsi olisi hapuillut kynään, laskuja tekemään, ja vasen käsi kaikin voimin vastustellut. Mutta sitten, aivan kuin sattumalta, vasen käsi hervahti ja oikea sai tehdä tehtävänsä.
Hän koki ensinnä laskea päässä. Oli niin tulinen hoppu ja "vähäpätöinen asia", — vähäpätöinen asiahan se on, koetti hän välistä ajatella, — ettei edes sietäisi kynää ottaa sitä varten. Mutta koko huomio kiintyi numeroihin…