"Mitä?"
Nosti yhtäkkiä hien koko yläpuoleen ruumista, ja hätäisesti etsi hän liivintaskusta kynän. Omituisen kiihkeästi ja uhkamielisenä työnsi hän numeroita paperille. Hienpuuskaus, joka välillä hiukan hellitti, syöksyi pinnalle uudelleen ja poltti. Muisti oli tänään erinomaisen elävä: asiat juoksivat mieleen tarkoin ja selvinä. Kun vihdoin kaikki oli saatu paperille merkityksi, saavutti ikäänkuin väliaikaisen levon. Sen kestäessä hän kauan aikaa muisteli olisiko vielä jotain unohtunut. Kun ei enää mitään mieleen johtunut, tuntui hetkisen siltä, kuin velat olisivat samassa tulleet maksetuiksi. Tuo oli ainoastaan silmänräpäyksellinen hairahdus, josta kohta selvisi, kun muuan pikku asia vielä muistui mieleen ja sen koneentapaisesti kirjoitti entisten jatkoksi.
Hän ei ollut vielä laskenut numeroita yhteen. Tuijottaen paperiin ajatteli hän, oliko oikein muistanut velkain vuosipäivät ja laskenut oikein korot. Hän viivytteli tahallaan yhteenlaskua, lepäili ja kokosi ikäänkuin voimia siihen. Hiki oli kuivunut, ajatukset ja hermosto oli vähitellen vaipunut puuduttavaan lepoon.
Vihdoin Laivurinen kuitenkin havahtui kuin unesta ja ryhtyi laskemaan. Hän laski moneen kertaan kunkin rivin, aivan kuin virhettä etsien, ja piti erittäin tarkkaa lukua myöskin penneistä. Käsi vapisi hiukan, kun vetäisi viimeisiä numeroita. Silmää liikauttamatta tuijotti hän siihen, veti syvään henkeä ja äännähti kummallisella painolla:
"Herra Jumala! Niinhän se on kuin aavistinkin… Eiväthän ne ole vähentyneet juuri ollenkaan."
Rintaa painoi tuskallinen ahdistus, ja kuumeentapaisesti alkoi hän uudestaan laskea.
"Oikein se on!" Hän heitti kynän kädestään; se meni hyppien lattiaan.
Raskaasti ohahtaen nousi mies kävelemään.
II.
Ajatukset lensivät vauhdilla. Mielikuvitus toimi kummallisen hämäräpiirteisenä, mutta jokainen piirre tuntui sittenkin kiusallisen todelliselta. Toivelmat ja aikeet edellisiltä vuosilta näyttivät kuin tyhjiksi menneiltä arpanumeroilta, joita katsellessa ja vetoa odottaessa on vuosikausia mieltänsä innostanut. Nuo toivelmat olivat kohottaneet rintaa ja lisänneet elinvoimaa vielä aivan vähän aikaa sitten. Mutta nyt ne rojottivat maassa rääsyinä, repaleina irvistellen. Kyllähän tosin jo joku kuukausi sitten oli ruvennut epäilemään niitä, otaksumaan tuulentuviksi, hajoaviksi saippuakupliksi. Vanhan tavan mukaan hän oli kuitenkin aina epäilykset poistanut ja toivoen silmäillyt tulevaisuutta kohti. Mutta nyt…
"Noinko todella onkin terveyteni laita?" Kun tuon jäähdyttävän ajatuksen rinnalla sen lisäksi yhä kummittelivat nuo numerot edessä, paperilla, niin ajatukset joutuivat auttamattomaan sekasortoon. Se oli painavaa, kiduttavaa, se ei suonut mitään syvemmin ajatella, ei mihinkään seisahtua. Hän huomasi nyt tämän seikan ja ajatteli olevansa hukassa, ellei tästä tilasta pääse. Nyt ponnisti hän kaikin voimin löytääksensä risteilevien, toivottomien kuvitelmain joukosta yhdenkään valoisamman, jonka nojaan saattaisi, vaikkapa vain hyvinkin heikolle pohjalle, ruveta rakentamaan uusia elämän toivelmia.