"En tietysti. Mutta ottiko kirkkoherra huomioon, etten minä kysynytkään oikeutta, vaan perusteita?"
"Jassoo … jaa, sitä en huomannut. Ja sama asiahan se onkin… Niin, no … kansalla kun on yleinen tieto siitä, että te olette…"
"Onko se tieto?"
"Kyllä se on tieto."
"Mistä saatu?"
"Epäilemättä teidän omista puheistanne."
"Kukahan niitä on kuullut? Ovatkohan kyenneet edes oikein ymmärtämään…"
"Sitä en tiedä", sanoi kirkkoherra, jo kärsimättömästi. "Mutta sen minä tiedän, että tässä päästään paljon vähemmällä, jos ei niin tarkkaan tutkita kiertävien huhujen perusteita. Ne saattavat kylläkin olla perättömiä, mikä olisi ainakin minulle varsin mieluinen asia. Voittehan vastata kysymykseeni."
"Tietysti. Mutta kirkkoherra on hyvä ja koettaa asettaa itsensä minun tilalleni: ettekö luule, että siinä tapauksessa tutkisitte, miten huhut, joista ollaan niin suuressa määrässä vastuunalaisia, kuin minä nyt tässä, ovat saaneet alkunsa. Sallikaa minun siis vielä, kun tässä syytettynä seison, kysyä: mitä sanovat oppilaani, lapset?" Laivurisen kurkkuun nousi paksu pala, mutta hän nielaisi sen väkisin alas.
Kirkkoherra katsahti kysyvästi johtokunnan jäseniin, pysähtyi
Tolvanaiseen ikäänkuin häneltä jotain odottaen. Sieltä tulikin: