"Mitäs lapset … eivät ne ymmärrä sellaisia asioita."
Kirkkoherra käänsi mitään virkkamatta pettyneenä kasvonsa toisaanne.
Laivurinen huudahti:
"Mitäkö lapset? Eikö tässä ole juuri kysymys siitä, millä tavalla minä opetan lapsia? Jos eivät lapset ymmärrä mitään, niin mitä merkitystä sillä sitten on että niille ensinkään mitään opetetaan?" Hän naurahti.
"Noo niin, mutta", veti Tolvanainen pitkään.
"Jos teidän lapsenne todistavat, että minä olen opettanut heitä pilkkaamaan Jumalaa, niin minä olen valmis luopumaan virastani", jatkoi Laivurinen, tukevasti lyöden kättä polveen.
"En minä ole siitä kuullut", sanoi kirkkoherra. "Mutta siitä olen kuullut, että opettaja julkisesti soimaa valtionkirkkoa, vieläpä kieltää erityisten raamatunpaikkain totuuden. Olen kuullut, että puhutte näistä julkisissa paikoissa ja henkilöille, jotka asiaa sen enempää ymmärtämättä naureskellen kertovat niitä pitkin kyliä. Sellainen on syytös teitä vastaan."
Kirkkoherra katsahti ankaran totisena johtokunnan jäseniin, ikäänkuin näille vielä huomauttaakseen, että nyt se oli tehty, kanne. Tolvanainen sai ystävällisen hymyilemisen puuskauksen. Laivurinen nähtävästi joutui hämille. Hän nousi ja astui muutaman kerran levottoman näköisenä yli lattian.
"No niin", sanoi hän sitten hiljaa, "minä tahdon antaa selityksen näihin kysymyksiin. Teillä on kyllä tavallansa oikeus sitä vaatia, sillä olenhan minä teidän valtanne alainen." Viimeisissä sanoissa sortui ääni katkeruudesta. Hän istui ryähtäen tuolille, aukaisi päällystakin ja otti huivin pois kaulastaan. Kaikesta päättäen valmistui hän antamaan laajaperäistä ja peittelemätöntä selvitystä. Hän valmistautui siihen kuten raskaaseen, voimia kysyvään kamppailuun.
Ensin ryhtyi hän tekemään selkoa mielipiteistään valtionkirkon suhteen. Se selitys oli laaja: Siinä ei ole enää Kristuksen henki määrääjänä, vaan tapa ja tilaan sopiva laki. Papisto on kohonnut virkakunnaksi, joka ikäänkuin kirkontornista katselee maassa matelevaa laumaa; ei ole montakaan, jotka uskaltaisivat laskeutua kuraan ja korpeen etsimään kadonneita lampaita ja kantamaan niitä kotiin. Ihmisiltä kieltää papisto vapauden tutkia raamattua ja panee omat ohjelmansa sijaan j.n.e. Oli mustin valhe, että hän milloinkaan olisi pilkannut uskontoa. "Miten, Herran nimessä, vakava mies voi pilkata sattumaltakaan vakavaa asiaa, jota hän sydämestään kunnioittaa?" kysyi hän. Raamatun kertomuksissa ja tapauksissa oli hän aina nähnyt Jumalan ohjaavan käden. Pyhä, iankaikkinen totuus oli hänen mielestään raamatussa löydettävänä, vaikka se olikin siinä tarunsekaisten ja historiallisten kertomusten sisään kätkettynä, kuin kulta soran sekaan.
"Kyllä minä vapaa-ajattelija olen", jatkoi hän, "minä tutkin asioita ja punnitsen niitä. Minulla on kyllä useista uskonopin kappaleista eri käsitys kuin mitä te pidätte oikeana. Mutta en minä sille mitään voi. Enkä minä oppilailleni omia, poikkeusmielipiteitäni opeta. Sille en mitään taida, että käsitän juutalaiset uskontoineen pakanakansaksi, johon Jumalan henki kuitenkin välillisesti vaikutti ja jossa Jumala siten etupäässä kehitti yhä jatkuvaa luomistyötänsä. Minä pidän heitä kansana, joka tämän kehityksen alaisena ollessaan tunsi ikäänkuin ilmassa liikkuvana todellisen siveysaatteen suunnan, tavat ja lain, tunsi Jumalan tahtoa puolinaisesti, aavistuksena; semmoisena kansana, joka lapsena haparoi lapsen tavalla, mutta jonka rinnalla meidän aikamme henkinen kehitys on jo kasvaneen miehen kehitystila. — Mutta en minä tätä minäkään uskonkappaleenani pidä, ajattelen vain, että niin voisi olla. Sivuasioitahan nämä ovatkin itse uskontoon nähden?"