Ja Laivurinen avasi itse koulunsa. Työ, tuo rakkaaksi tullut työ veti hänet kokonaan mukaansa. Mieli kiintyi siihen, ja kun oikein innostui, unohti väliin puoleksi päiväksi kestävän, hivuttavan taudin koko olemassaolon. Nälkäkin palasi, toisinaan niin kiivaana, että hän luuli voivansa syödä kuin metsämies. Mutta kun tuli syöntiaika, ei syöminen käynytkään. Koetettiin jos jotakin lääkettä, mutta ei niistä apua lähtenyt. Nyt lohdutteli hän rouvan kanssa itseään sillä, että kyllähän palaa ruokahalukin, kun ehtii… Olisikin tavatonta, jos niin pitkän potemisen perästä heti täysin parantuisi! Iltaisin hän oli myös aina hyvin väsynyt, mutta sen otaksuttiin johtuvan syömättömyydestä. Mitäpä voimaa voikaan olla syömättömällä ihmisellä! Ruokahalua koetettiin sitten jos jollain keinolla palauttaa. Rouva erittäin oli ahkera, jos mitä neuvottiin; aina hän hankki ja tyrkytti Laivuriselle. Väliin oli jokin lääke vaikuttavinaan, mutta se oli varsin lyhytaikaista.
Tämä oli kuitenkin tavallaan pääsiäisen aikaa perheessä. Eihän puuttunut muuta kuin ruokahalua, ja sitten olisivat kaikki asiat parhain päin. Istuskeltiin iltakaudet Laivurisen työhuoneessa ja nautittiin elämästä kuin suuren vaaran partaalta pelastuneina. Usein olivat tulevaisuuden toiveet jutun aiheena. Niistä puheltiin kuin vastanaineet, rakenneltiin tuulentupia, jopa hilpeästi naureskeltiinkin. Puhuttiin paikan muutosta ja suuremman palkan toiveista.
Tähän aikaan saattoi Laivurinen jo innostua muistakin asioista. Raittiusseura oli pitkän aikaa levännyt. Sille tahtoi esimies antaa taas uutta virkeyttä ja eloa. Hän piti toimikunnan kokouksen, nuhteli toimikuntaa laiminlyömisestä ja otti osan omaankin selkäänsä. Hän nuhteli kuten alamaisiansa ja oli täynnä tulista intoa. Minä olen ollut sairas koko suven, hän sanoi, en ole jaksanut mitään. Mutta teidän olisi pitänyt toimia; kun olette terveitä, ei teitä olisi estänyt mikään. Toimikunnan jäsenet olivat kaikki nuorukaisia, osalta Laivurisen entisiä oppilaita. He pitivät nuhteita syystä annettuina. "Mutta mitäs me toimimme ilman teitä", sanoivat. Pian siitä kuitenkin sovittiin, syyt tasattiin, ja nuoret miehet innostuivat.
Päätettiin pitää iltama ja laadittiin ohjelma.
"Kuka pitää puheen?" kyseltiin. Silmät kääntyivät Laivuriseen.
"Esimies, tietysti", sanottiin.
"En minä vielä jaksa", väitti Laivurinen, "olen heikko ja voimaton. En totisesti jaksa puhua."
Mutta hänen täytyi suostua, kun sitä ehdottomasti kaikki vaativat. "Kukas sitten puheen pitää, jos ette te?" Totta se oli, ei olisikaan ollut kynnelle kykenevää puhujaa. Ja iltamasta ei näin pitkän väliajan kuluttua olisi voinut olla puhettakaan ilman paremmanpuoleista esitelmää.
Tuli kokouspäivä. Toimikunta olikin sen laittanut hauskaksi iltamaksi, oikeinpa juhlaksi. Laulukuorokin oli tilapäisesti harjoitettu. Kansaa kokoontui satalukuisin määrin. Tässähän olikin taas jotain uutta: eihän ollut mitään parempia huveja pidetty pitkään aikaan. Väkeä tuli, enimmäkseen nuorisoa, ja huone täyttyi.
Laivurisen sydäntä paisutti omituinen iloisuus: ei koskaan ollut nuoriso näihin tilaisuuksiin noin lukuisasti saapunut. Tulipa vielä harvinaisempiakin vieraita, tuli isäntiä ja emäntiä; siinä vielä iloitsemisen syytä. Ja vihdoin kuiskasi hänelle joku korvaan, että Tolvanainenkin istuu taaempana. Siitä heilahti Laivurisen sydän: syntynee taistelu tässä? vilahti ajatus mielessä. Ainoastaan kerran ennen, pari, kolme vuotta takaperin oli Tolvanainen käynyt raittiusseuran kokouksessa ja silloinkin nostanut ikävän väittelyn.